ajatuksia siltä väliltä...

asiaan?

asiaan?

Edellä on vilkaistu kirjoittajan tilaa "siltä väliltä" ja joitakin lupposofisuuden mahdollisia paralleeleja ja kontrasteja. Olisi varmaankin aika päästä itse asiaan? Kelpaisiko, jos sanoisin, että ei sinne voi päästä, ja samalla pysyä "välillä"? Jospa välitilat liittyvätkin aikomiseen ja luopumiseen, eivätkä pysy paikallaan katsottaessa? Kai se on mahdollista, mutta käynee tuo kuivasta huumoristakin tai viisastelusta. Kirjasin joskus Maurice Merleau-Pontyn ja Albert Camus'n ajatuksia maistellessani, että kun yritetään "sanoa sanomatonta", tullaan helposti postuloineeksi olematonta. Siinä on perää, että välitilat ovat elusiivisia, ja että viisautta ei löydy valmiista sisällöistä (kuten tällaisista "ostoslistoista"), mutta kyllähän tapailun prosessista tyypillisissä saumoissa pitäisi voida edes jotakin sanoa, eikö vain? Se että välitilat ja -ajat eivät ole pahoja, paitsi ehkä ihmis- ja luonto-vihamielisessä, tehokkuuslaskelmien täyttämässä kilpailupainajaisessa, ei vielä pitkälle kanna.

Yksi melkein yleispätevä välien avaamisen väline lienee sanojen tai käsitteiden sisään katsominen, eräänlainen dekonstruktio (ilman tuon käsitteen aatteellista painolastia). Erityistä tyhmyyttä edustaa arvoladattujen muoti-käsitteiden käyttö ilman parempaa tietoa. Silloin hyvääkin tarkoittavaa viedään kuin entistä litran mittaa (vrt. episteeminen ja sen kautta moraalinenkin vastuullisuus). Kehystäminen (framing) liittyy usein jo käsitteisiin ja sanoihin, ja ohjaa todellisuuden havaitsemista.

Käsitteiden purkamista

Töissä kiire lisääntyy. Tulee uusia muutoksia. Kotonakin joutuu opiskelemaan. Ei ehdi elpyä kunnolla. Stressaa ja uuvuttaa. Työterveys on kuullut (a)siantuntija-konsulentilta uuden sanan 'resilienssi', jota alkaa tarjota ratkaisuksi tilanteeseesi. Itse asiassa samalla konsulentilla on, kuinkas sattuikaan, lyhytkursseja tuon arvokkaan piirteen ja urbaanin selviytymistaidon oppimiseen. On tarvittu kokonainen radio-ohjelma sen havaitsemiseen, että "resilienssi ei ole VAIN yksilön ominaisuus", vaikka yleiskäsitteen painavimmat denotaatiot ovat materiaalitekniikan lisäksi ekologian puolella. Siellä R on liittynyt evolutiivisesti kestävien rakenteiden tietynlaiseen kirjavuuteen ja väljyyteen; ne joustavat, jos on tilaa. Työntekijän oireilu johtuu useimmiten "ekosysteemin" virheistä, ei hänen omista puutteistaan, vaikka uskotellaan toisin. Tällaiset otot resilienssistä eivät edes naurata, puhumattakaan niistä, joissa entinen urheilija, poliisi tai sotilas sekoittaa R:n sitkeyteen tai kovuuteen (toughness). Harmillisen usein tuotteistamisesta voi jo sellaisenaan päätellä arvokkaan asian pervertoitumisen. Elävistä puhuttaessa resilienssi on syvästi systeeminen käsite, joka vetää luonnostaan eri suuntaan kuin tehokkuus ja erikoistuminen. "Löysät pois ja tehot tappiin" on yllättävän usein kriisien ja perikadon resepti, eikä likinäköisyyden määrää voi kuin ihmetellä. Ja sosio-ekologisten järjestelmien tasolla itse resilienssistäkin paljastuu pimeä puoli, kun aletaan rikkoa kestävyyden rajoja.

Miksi 'vaatimaton' ei useinkaan tarkoita samaa kuin 'tyytyväinen'? Tyytymätönhän vaatii. Mistä juontaa juurensa perver- eikun ajatus, että tavallinen olisi jotenkin huonoa ja riittämätöntä, tai että keskitasoon tai -vaiheille ei välttämättä sijoittuisi enin olevasta? Minne katosi normaalijakauma? Mitä ihminen pelkää, kun koettaa kaikin keinoin kelvata aivan tykönäänkin ja vapaa-ajallaan? Mistä kelpaaminen koostuu? Millä tavoin rajallinen resurssi se on? Entä arvokas? Moni ihminen seisoo melkeinpä päällään yltääkseen sellaiseen, mihin ei tarvitsisi. Miten ihmeessä elämä ja peli tai urheilu ovat päässeet sekoittumaan? Mikä nyt estää niitä erottumasta? Oikeasti. Viisauteen liitetään usein sen kaltaisia asioita kuin vaatimattomuus tai nöyryys, mutta suomenkielessä noissa tuntuisi esiintyvän hälyyttävän niukasti nyansseja verrattuna englantiin, kun taas Nietzscheä tunnutaan opitun tehokkaiden jenkkien tapaan tuollaisten leimaamiseksi munkillisiksi pseudo-hyveiksi. Nöyryys jos/kun mainitaan, kiirehditään raivoisasti vakuuttelemaan, ettei sentään nöyristelystä puhuta. Sellainen reaktio itsessään voi kertoa paljon, jos malttaa pysähtyä ja kuunnella.

Virressä 408 lauletaan "Joutukaa, sielut, on aikamme kallis", ja ajalle tosiaan lasketaan usein melkoinen hinta, varsinkin juristien ja konsulttien sellaiselle. "Ajan tappaminen" voi tuntua suorastaan rikolliselta. Jos aika = Kronos, eli harmaapartainen vanha viisas mies, syyllisyys selittynee oidipaalisesta isän murhasta, ellei muuten. Silloin kun aikaa tapetaan hyvillä mielin, kuviteltanee ikään kuin ylitetyn vaativa isä (tai esimies). Lupposofiassa aika on arvokasta, jopa hetkittäin pyhää, mutta sillä sopii leikitellä. Ajan kairos-aspekti epäilemättä korostuu, joskin vähin suorituspainein. Nykykreikassa 'kairos' näemmä merkitsee myös säätä.

Pysähtyminen ja ihmettely tuntuu hidastavan ajan kulumista, vaikka kello voi väittää toisin. Pitkästyminen venyttää minuuttejakin. Yksinäisyydessä tunne ja kello saattavat madella synkronissa, samoin pelon tuottamassa adrenaliinipiikissä mantelitumakkeen ylikellotuksen myötä. Jälkimmäisessä tapauksessa aivojen tuottamaa "tarinaa" kertyy rutosti hetkessä, joka tuntuu venyneen ("ehti tapahtua paljon"). Vastaavia efektejä voi saada aikaan stimulanteilla ja depressanteilla, ilmeisesti aivojen välittäjäaineiden tason kautta, samoin periaatteessa ruumiinlämpöään säätelemällä. Rannekello kädessä tapaamiseen kävellessä aika tuntuu kulkevan hitaammin ja tasaisemmin kuin puhelimesta välillä vilkaistessa. Lupposofi irvistää psykologien tutkimustuloksille (eli tulkinnoille), että korona-pandemia olisi "vääristänyt" ajan tajuamme, ja suorastaan häkeltyy tylsyyden jälkijättöisestä parjaamisesta. Ravistelua elämänrytmimme ja ajan tajumme on varmasti saanut, ja monelle aikaa saattoi ikään kuin tupsahtaa yllättävästi lisää, mutta mitä pahaa siinä muka olisi? Kuka tai mikä ihme käskee sellaisesta lahjasta ahdistua? Pitkästymisen ja tylsyyden hyötyjäkin on tunnistettu jo aikaa sitten jopa epälupposofisesti, ja ehkä moni on vähintään tarvinnut, ellei peräti salaa halunnut konkreettista taukoa ainaisesta ärsyketulvasta ja ehtimispaineesta. Vanheneminen tepsii päivien, kuukausien ja vuosien liian hitaaseen vaihtumiseen, nuoreneminen liian nopeaan (10-vuotiaan päivä on noin 1/3600 hänen elämästään, meikäläisen enää 1/24000). Nukkumalla kellon saa suorastaan rientämään, koomasta puhumattakaan, ja kuolema tiettävästi ratkaisee monia ajallisia ongelmia.

Kuolema ja pelko

Minä kuolen. Tuon voi huoletta sanoa peilin edessä itselleen pelkäämättä, etteikö se olisi itsensä toteuttava ja varmasti osuva ennuste. Sinäkin ihan oikeasti kuolet. Usotsie? Jokaisen elävän kuolema on varmimpia asioita maan päällä, eikä sen edessä tarvitsisi kiemurrella. Kuolemanpelko saattaa selittää yllättävän paljon puolisokeasta hyörinästämme, jos Pulitzer-palkitun Ernest Beckerin kirjasta The Denial of Death ja siihen nojaavasta Terror management teoriasta voi jotain oppia. Ehkä jotkut elämän kummallisuudet, eli siis itsestäänselvyydet ennen pysähtymistä, eivät ilman tuota tai tuon tapaista ideaa hahmotu.

Olen hiukan koettanut perehtyä kuolemaan tieteellisesti, filosofisesti ja teologisesti puolentoista vuosikymmenen ajan. Hallitseva defenssini aikuisiällä on ollut intellektualisaatio, siis ajatuksellinen haltuunotto tiedostamattoman kuohuja pikemmin kartellen, mutta tämän teeman kohdalla arvelisin sen jo löystyneen. Vaikeinta on päättää, mitä kuolemasta kannattaisi koettaa sanoa tai kysyä lupposofian kontekstissa. Tuskin auttaa, jos kerron Wikipedian tarjoavan taas "jotakin jokaiselle", SEP:n jäsentävän eräitä puolia kivasti, ja Shelly Kaganin 26 Yale-luennon vuodelta 2007 olevan kaikkea muuta kuin pitkästyttäviä. Tuolta nuo löytyvät kiinnostuneille. Kuolema katkaisee viisauden tavoittelun elämäksi kutsutussa välitilassa, jos niin halutaan saivarrella, mutta ongelmia tuntuisi olevan pikemmin kuolemaan suhtautumisessamme ja sen puutteessa. Minä en ole vapaa havaitsemaan "säröjä valtavirran kudelmassa" (alussa mainittu perustamisasiakirja s. 2), jos tuo kudelma suojelee minua kuoleman tai jonkin muun kauhean asian tiedostumiselta.

Kuolemattomuusprojektit defensseinä

Becker puhuu "kuolemattomuusprojekteista", joiden tehtävänä on antaa vaikutelma, että emme katoa, vaan jotenkin voitamme aineellisuutemme kahleet. Kyse on symbolisista puolustusrakenteista katoavuutemme tiedostamiselle. Kuolemaan tuomittu ja sen jollain tasolla aistiva fiksu biologinen organismi yrittää välttää katoavuuden symbolista kautta, luomalla aatteita, kulttuureja tai muita rakennelmia, joihin samastumalla omakin elämä ikään kuin jatkuisi. Ehkä runsas lisääntyminen ja jälkien jättäminen maailmaan voisivat jo kuulua tuollaisiin? Ihmisen itsesäilytysvietin ja kuoleman vääjämättömyyden välillä on psykologinen konflikti, joka kauhistaa. Greenberg, Solomon ja Pyszczynski arvelevat TMT:ssa Beckerin tavoin, että pelkoa hallitaan "by embracing cultural beliefs, or symbolic systems that act to counter biological reality with more durable forms of meaning and value". Yhteisötasolla rakennetaan "laws, religious meaning systems, cultures, and belief systems to explain the significance of life, define what makes certain characteristics, skills, and talents extraordinary, reward others whom they find exemplify certain attributes, and punish or kill others who do not adhere to their cultural worldview". Suomentaisin, ellei olisi noin parempi. Yksilötasolla vahvan itsetunnon oletetaan suojelevan kuolemaan liittyvältä ahdistukselta. Becker puhuu tässä sankaruudesta (heroism). Jos olen "oman elämäni sankari" (yleisesti hyväksytyillä mittapuilla), niin ei niin kauheasti haittaa, jos lopulta kuolen. Olenhan elänyt täyden elämän, ja vielä jokseenkin oikein. Jotenkin tuohon tapaan ymmärtäisin perusyskän. Beckeriä paremmin tuntevat korjatkaa kernaasti, yhteystietoni löytyy viimeiseltä sivulta.

Nykykirjallisuudessa esiintyy muunkinlaisia itsetunnon luonnehdintoja, mutta TMT:ssä "self-esteem is a sense of personal value that is created by beliefs in the validity of one's cultural worldview, and the belief that one is living up to the cultural standards created by that worldview". Olen hyvä, kun täytän oikeat mitat, eli pitää pärjätä vallitsevassa leikissä kelvatakseen. Modernit mielenvääntäjät ovat uskolliseen "latvasta puuhun" -tyyliinsä kääntäneet tuon päälleen, että hyvä itsetunto johtaa menestykseen, jopa niin räikeästi, että "fake it till you make it" (käsittämättömän sekoilun maagisesta taustasta). Varsinainen pointti on kuitenkin siinä, että kaikenlaiselle pullistelulle ja loistamiselle on niin hirmuinen kysyntä - se näkyy ja kuuluu jo adjektiivien inflaatiossa ja hillittömässä superlatiivien viljelyssä - , että jotain varmaankin pelätään ja lujaa.

En tiedä, voiko ihmisen kaltainen tiedostava olento elää ja toimia ilman "kuolemattomuusprojekteja", enkä koe ymmärtäväni esimerkiksi Camus'n ratkaisua Sisyfoksen Myytissä, siis että yksilön koko olemisen tyhjentyminen päättymättömän tyhjän tekemiseen ja sen täysi tiedostaminen voisi kuitenkin hahmottua jollain kummallisella tavalla "voitoksi" (tässäkin korjaukset ovat tervetulleita). Eikä se minulle tietenkään kuulu, mihin pensaaseen kukin päänsä tunkee. Ehkä kuitenkin kannattaisi joskus vilkaista, minne päin pyllistää?

Uskonnollisten merkkijärjestelmien rooliin kuolemanpelon kompensaationa en kurkota, koska se lienee ilmeinen, ruumiin ja sielun erottamisesta lähtien aina jälleensyntymisiin tai ikuisiin elämiin saakka. Memento mori, ja mitä kaikkea hassua, kaunista tai nerokasta siitä onkaan seurannut (eräs mielikuva). Kristittynä hihkaisisin mielelläni, että "EN MINÄ KUOLE!", mutta tässä kontekstissa en tohdi tai tahdo. Kiintoisampaa olisi porautua sekulaarin maailman itsestäänselvyyksiin ja "pyhiin lehmiin", jotka laimentavat kuolemaa ja torjuvat eksistentiaalista ahdistusta. Niistä saattaisi löytyä uusia avaimia paitsi viisaudelle välitiloissa, myös vaikkapa vanhushuollon surkeaan tilaan tai ihmislajin ekologisen itsetuhoisuuden mysteeriin.

Defenssit ja korona

Ideoita odotellessa muistui syksyllä 2020 mieleen mortality salience TMT:n keskeisistä käsitteistä, kääntyisikö kuolotietoisuudeksi [linkki joskus reistaa 🧷]. Se nostaa pintaan perusristiriidan elämän ja kuoleman välillä, eli on tavallaan memento mori. Teorian mukaan omia "kuolemattomuusprojekteja" aletaan puolustaa kiivaammin ja "vääräuskoisia" torjua, eli ingroup/outgroup-jako vahvistuu, kun vaikka jokin uhka muistuttaa omasta kuolevuudesta. Empiirisestä evidenssistä kiistellään, mutta mahtoiko noin käydä osalle meistä koronakriisin alkuvaiheen paikkeilla? Ainakin ennätti kuulua yllättävän kovia kommentteja, jos toinen ei noudattanut kaikkia hygieniasuosituksia, epäilyttävät helsinkiläiset pyrkivät Savon puhtaaseen luontoon ja kauppoihin (tai juntit eivät invaasiolle aplodeeranneet) tai naapuri Ruåtsi veti sitkeästi omaa vaarallista linjaansa koko touhussa (heidän "projektiaan"?), samoin nostalgista haikailua vahvan johtajan (isähahmon, "nyrkin") perään. Toki käypiä selityksiä voi löytyä aivan muista teorioista, eikä minulla ole omaa lehmää tässä(kään) ojassa. Sitä luulisi jossain jo tutkitun tai ainakin tutkittavan, millaisia "tavallisia defenssejä" koronakriisi on keissäkin herätellyt. Q.E.D., myös, voin lisätä tähän jälkikäteen. 🙂  Salaliittoajattelun nousu tai yleistyminen kriisien liepeillä olisi oma kiintoisa lukunsa. Teema-aluetta valottaa hienosti Tuukka Tomperin katsaus neljään kirjaan ja muuhun materiaaliin Niin & Näin -lehdessä 4/2022.

Välikirjoitusta sen verran, että sairastin itse Covid-19:n helmikuussa 2021. Akuuttivaihe kesti kolme viikkoa, joista kaksi vaikeita. Selvisin nipin napin kotona neljän aamuisen Hengitystieinfektioyksikkö-käynnin, hepariinipiikkien, särkylääkkeiden ja vaimon tuella. Koin, että tuohon voi kuolla. Long-Covid-tyyppistä oireilua on riittänyt pitemmälle, neuro-covid artikkelit ovat kiinnostaneet, ja vasta marraskuussa aloin kuulostella, suostuisiko kognitio kehittelemään uutta sisältöä näille sivuille. Onnistunut kaihileikkaus tammikuussa 2022 helpottaa katsomista ja sitä kautta toivottavasti ajatteluakin, joka muistivikaisella riippuu ratkaisevasti tekstin näkemisestä; "poissa silmistä, poissa mielestä" on arkista todellisuutta täällä päässä.

Joulukuun 13. päivä 2021 uusittua Ronald Aronsonin SEP-artikkelia pureskellessa huomasin, että Camus'n Ruttoa on luettu ja kommentoitu maailmalla poikkeuksellisen runsaasti Covid-19:n mainingeissa, ja absurdismista on etsitty viisautta pelottavaan tilanteeseen, jossa ei ole hyvä olla, mutta josta ei näköjään pääse pois. "In the face of absurdity and mass death many writers extolled the modest and self-limiting philosophy behind The Plague, rooted in The Myth of Sisyphus and further developed in The Rebel: one must act, with others, wherever one happens to be, by simply doing one's job". Ja erityisesti Rutosta, "Individuals must act without fanfare or heroics and above all, in solidarity with each other in seeking to limit the effects of the plague. Like Sisyphus, they act in full consciousness of their limits, except now as a we." Tällaiselle asenteelle lienee jokseenkin vastakkainen räksytys-median tapa huutaa milloin ollun liian myöhässä, milloin aikaisessa, ohessa hallitusta parjaten ja jostain "isosta nyrkistä" vähintään salaa unelmoiden. Pitäisiköhän kommentointi jo sellaisenaan määritellä defenssiksi?

TMT:aan, kuolotietoisuuteen ja psykologisiin defensseihin palatakseni, esimerkiksi uskonnollista (ääri)oikeistoa näyttäisi vaivihkaa joutuneen niin vahvasti mukavaa elämäntapaansa (patriarkaalisuus, omaisuus) perustelevan kuolemattomuus-projektinsa (konservatiivinen kristinusko, valittuna oleminen) vangiksi, että muuten hyvät ja täysjärkiset ihmiset sortuvat silkkoihin valheisiin niin korona- kuin ilmastokriisinkin suhteen. USA:ssa tuo on näkynyt pitkään, ja Suomi tietty menee tässäkin perässä, ellei kansan koulutustaso ja järki suojele. Vaillantin jaotteluun viitaten prosessissa vilisee jopa patologisen tason defenssejä (delusional projection, denial, distortion), kun taas normaalimmassa sosiaalisessa mediassa pikemmin epäkypsät kukoistanevat. Outo tilanne. Peruskuvio näyttäisi olevan, että "jokin" uhkaa omaa elämäntapaa ja sitä tukevaa "kuolemattomuusprojektia" odottamattomasti, ja korona-kriisi on nyt muistuttanut kipeästi katoavuudesta. Tiedostamaton kuolemanpelko näyttää jo alkaneen ohjata esimerkiksi Raamatun tulkintaa. Aito kulttuuris-tiedollinen aines ei enää kannakaan minua, vaan alan valikoida ja muokata sitä niin, että koen sen kantavan, vaikka objektiivinen todellisuus ympärillä muuttuisi kuinka.

Vastaavasti huudetaan "VAPAUS TAI KUOLEMA!", vaikka 'vapaus' merkitsisi lähinnä oikeutta jatkaa itseluodussa, vaivihkaa kutistuvassa vankilassa, ja vaatia muitakin sinne, tai sitten vaihtoehtoisesti pidäkkeiden höltymistä naapureiden pommittamiseen. Jälkimmäisen osalta huomaan ihmetteleväni militarismin nopeaa kiihtymistä sivistyneissäkin maissa ja mietin, selittäisikö korona-pandemia memento morina kenties sitäkin. Vai ilmastonmuutosko pohjimmaltaan alkaa jo hiertää? Asevarustelu on parhaita keinoja haaskata resursseja, turmella luontoa ja ottaa takapakkia ilmasto- ja ihmisoikeusasioissa, sotimisesta puhumattakaan. Merkillisesti nousee mieleen kuva pikkupojasta, joka leikkiin turhautuneena potkii rakennelmansa nurin. Satiirinen kuunnelma Rauhanpiippu vuodelta 1967 Veikko Huovisen näytelmän pohjalta sopii taas nykyaikaan.

Tuon kirjoitin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Täytyisi pohtia tarkemmin, mutta se(kin) saattaa mahtua kuolemattomuus-projekti-sapluunaan, ja ehkä nimenomaan ilmastonmuutokseen liittyen ja koronakriisin tuoreesti herkistämänä. Kun tulee hätä käteen, subkortikaalikerrokset ähkäisevät, ja on helppo unohtaa, että kenelläkään ei ole muuta kuin tämä yskivä planeetta, ja kaikki elämä on arvokasta. Sota, varustelu ja kilpaileva kasvupakko kaikki tuottavat ekosiidiä, joka on kansanmurhaan verrattava rikos luontoa kohtaan.

Ongelmana ei ole "uskonto" tai aate, vaan sen tiedostamaton käyttö itsekkäiden etujen ajamiseen (ja kuolemanpelon torjuntaan) toisia ihmisiä ja luomakuntaa vahingoittaen. Enkä minä tiedä, kuka missäkin on oikeassa ja kuka väärässä, mutta itsepetoksella on onneksi suhteellisen lyhyet jäljet - ellei niitä ehdoin tahdoin pitkitetä. Parhaillaankin media rahastaa tekohurskaasti loputtomalla "ajan tasan" luomisella ja ylläpitämisellä, ja kauppatavarana on meidän ihmisten rajallinen aika ja huomiokapasiteetti. Tavallaan myyt itseäsi joka kerta kun avaat aamun lehtesi, some-feedisi tai television, jos huomiotalouden ideaa ilmaisisi kärjekkäästi.

Olen usein harmitellut sitä, että taisin viihtyä koulun historiantunnellla lähinnä vain fyysisesti. Menneisyyden tuntemus nimittäin lienee parhaita lääkkeitä oman ajattelun jonkin asteisen itsenäisyyden ja immuunivasteen vaalimisessa voimistuvan mediakontrollin paineessa. Kehun muistaessani Jussi Nygrenin Ylen radion sarjaa Pieleen mennyt historia. Siitä on ilmestynyt jo 5 "kautta", 8 jaksoa kukin, 6. kausi alkoi 2024, ja alkuperäinen esittelyteksti oli tällainen. Nykyisyyttä ja sen syviä ongelmia on vaikea ymmärtää, ellei tunne kehityskulkujen historiaa, ja siinä tuo sarja paikkaa hienosti aukkoja. Tilannehan on globaalisti se, että planeetta natisee liitoksissaan, tai kuten Jussi sanoo jaksojensa alussa, ihmiskunnan historia muistuttaa "roihuavaa roskistulipaloa", ja samaan aikaan valtavirtainen media on mitä suurimmassa määrin menneisyytensä vanki. En muista koulun historian tunneilla nousseen esiin mitään sarjan jaksojen otsikoissa mainittua solmukohtaa, ja kuitenkin kyse on todellisista tapahtumista. Kai 1960-luvulla kerrottiin (ja luotiin) "voittajien historiaa", mitä linjaa nykyään melko sujuvasti jatketaan. Huomasin sattumoisin eräässä valtalehdessä tuhahdetun sarjalle tuoreeltaan, mikä vihjannee sen valistavasta potentiaalista. Joskus puhutaan "uutisvirrasta". Sellaisessa kai monet kelluvat päivittäin, eikä kelluja todellakaan pysty päättämään, mihin suuntaan virta vie. Nyt tekoälyn ja virtuaalistamisen kautta pohditaan, miten mediakokemuksen saisi vielä immersiivisemmäksi. Se kai tarkoittaisi kielikuvasta kiinni ottaen, että ei enää edes huomaisi kenties hukkuneensa.

Muita kuolemattomuusprojekteja?

Olavi Seppäsen Homo religiosus -sarjan jakso Terveydestä ja biokemiallisesta kilvoittelustamme nosti esiin mahdollisuuden siitäkin eräänlaisena kuolemattomuus-projektina. Toisena vieraana oli suomalaista terveysviestintää tutkinut biologi ja VTT Vienna Setälä-Pynnönen, joka väitöskirjassaan yhdisti tiedeviestinnän kriittistä tutkimusta, diskurssianalyysia ja psykoanalyyttisen kehityspsykologian ja epigenetiikan kanssa yhteensopivaa näkemystä ihmismielestä. Varhaisen lapsuuden perusturvallisuuden uhkat, eksistentiaaliset kriisit ja biokemialliset shokit ilmeisesti altistavat myöhemmin tukeutumaan valmiisiin kehyksiin, jotka antavat mallin hyvälle elämälle, hallinnan tunteen ja torjuvat ahdistusta. Terveys isolla T:llä ja yksilösuorituksena on yksi sellainen, ja voi muodostua sivistyksen ja ihmissuhteiden, jopa uskonnon korvikkeeksi tai ainakin valintaperusteeksi. On helppo ajatella mielensä tiedostamattomissa syövereissä, että jos terveyskilvoittelen oikein, en kuole, mutta toki kyseessä on määritelmällinen kehä, joka voi muuttua irvikuvakseen. Toisena vieraana Seppäsen ohjelmassa oli anoreksiaa gradussaan käsitellyt teologian maisteri Matilda Mela. Muistisairauksien kohdalla terveyspuhe saattaa olla erityisen julmaa; elämäntavoilla uskotellaan torjuttavan Alzheimerin tauti, vaikka kyse olisi ideologisesta linjauksesta ja tutkimusnäyttö edelleenkin hataraa. Analysoin muistisairauksien uudistettua Käypä hoito -suositusta tuoreeltaan Muistiliiton sittemmin lakkautetulla Vertaislinjalla helmikuussa 2017. Osoitin johtopäätösten ja evidenssin yhteensopimattomuuksia nimenomaan ehkäisy-painotuksen suunnassa. Otsikoissa yhä usein näkyvän FINGER-hankkeen kritiikki jäi kesken. Ajantasaista tietoa etenkin AT:n tutkimuksesta ja hoidosta voi kaivaa AlzForumin kautta.

Vastaavanlaisia isoja T:itä saattaisi löytyä vaikkapa Talouskasvun ja Työllisyyden taholta, onpa Taloustiedettäkin arveltu "finanssikapitalismin teologiaksi" (mm. Esko Seppänen), mutta niiden kuolemattomuusprojekti-luonnetta vasta mietin. Samaten aloin eräänä päivänä pohtia tai kuulostella, mitä kaikkea sisältyy ihmisen pitkäikäisyyden ihanteeseen. Luonnossa "kaikella on aikansa", mutta meitä se ei oikein saisi koskea, vaikka kulutamme kaikkea aivan kauheasti (vrt. myös kulutus uskontona). Jotkut muut lupposofisesti relevantit välit, joissa viivähtäessä viisaus saattaisi pilkistää, tuntuvat olevan parhaillaan liian lähellä, jotta niitä itse näkisin, ja minuahan uhkaa kaiken aikaa ajatteluelimeni hyytyminen.

Auttaisikohan elämän tarkoituksen pohdinta? Ehkä kuolemattomuusprojekteissa on kyse tarkoituksesta ja yrityksestä säilyttää elämässä mielekkyys tai merkitys. Esimerkiksi logoterapia nostaa tarkoituksen peruskäsitteeksi logos-termin tietynlaisen tulkinnan nojalla, mielekkyydestä puhuvat siihen kiintyneet työpsykologit ja -konsulentit, ja 'merkitys' heittää semantiikan ja kielifilosofian suuntaan. Lupposofian puitteissa ei kuulu unohtua laajoihin "filosofointeihin", mutta ehkä on syytä vilkaista paria peruslähdettä, jos tyhjänpäiväiset kliseet ja nokkeluudet eivät kiinnosta. Suomalainen ja varsinkin englantilainen Wikipedia uhkaa eksyä jo kättelyssä, kun mukaan poimitaan kaikenlaisia miksi tai mitä varten kysymyksiä ja kytkentöjä, ja historiallisen ekskursion lisäksi vastauksia (johonkin) jaotellaan mm. uskonnoittain, eikä saksalainenkaan tuosta juuri poikkea. Tekisi mieli todeta Ludwig Marcusen tavoin, että "Der Sinn des Lebens ist ein sinnvolles Wort; aber es läßt sich nichts Sinnvolles aussagen". Toisaalta Viktor Frankl siteerasi aikanaan Nietzscheä: "Wer ein Warum zu leben hat, erträgt fast jedes Wie".  Minkä Camus'n absurdismi kiistänee.

Minulle ajattelu ei merkitse "ajattelijoiden" siteeraamista, ja mieluummin kokeilisin Thaddeus Metzin 2021 uusitun SEP-artikkelin tarjoamaa maaston kartoitusta. Ilahduttavasti siihen viitataan jopa suomalaisen W-artikkelin lopussa. Ensin tarkastellaan filosofista tutkimusta metakysymyksestä, eli siitä, mistä puhutaan puhuttaessa tarkoituksesta (meaning) lähinnä "in life", vähemmän "of". Jonkinlaisesta positiivisesta sävystä, saldosta tai merkityksellisyydestä olisi kyse. Englannin 'meaning' on laveampi kuin 'purpose', vaikka molemmat kääntyvät helposti tarkoitukseksi. Tarkoituksen perusteet voidaan metafyysisesti jakaa sen mukaan, millaisiin ominaisuuksiin viitataan. Supernaturalistisissa teorioissa viittaus on yliluonnolliseen, kun taas naturalistiset pysyttelevät tieteellisesti tiedettävän todellisuuden puitteissa. Jumalakeskeisissä SN-teorioissa elämän tarkoitus edellyttää oikeanlaista kytkentää Jumalaan ja Hänen tahtoonsa. Sielukeskeisissä SN-teorioissa sielun täytyy muutoin asettua oikeanlaiseen jamaan, jotta elämällä olisi tarkoitus. Esimerkiksi Tolstoin ajatus, että elämän mielekkyys (parin välipremissin kautta) edellyttää kuolemattomuutta, edustaa sielukeskeistä näkemystä, josta on helppo nähdä kytkentä kuolemattomuusprojekteihin.

Naturalistinen näkökulma ei edellytä yliluonnollista ulottuvuutta elämän tarkoituksen (pohdinnan) ehtona, ja vahvat muodot sellaisen kiistävätkin. Asteiden lisäksi erotetaan subjektivismi ja objektivismi "in terms of the extent to which the human mind constitutes meaning and whether there are conditions of meaning that are invariant among human beings". Subjektivismi olisi helppoa, mutta hinta pitemmän päälle kova. Äärimmillään viitattaisiin esim. autenttisuuteen tai uskollisuuteen itselleen elämän merkityksellisyyden perustana, mutta tokkopa mikä tahansa "itsensä toteuttaminen" on meaning-conferring, vaikka oltaisiin kuinka avarakatseisia. Paralleeli hyvinvointiin saattaisi tässä valaista; sekään ei ole vain itsestä kiinni tai pelkkä tulkinta. Objektiivinen naturalisti miettii jotain itsestä ja jumalista riippumatonta perustaa merkityksellisyydelle, joka olisi syytä tuntea. Pyritään Susan Wolfin (1997, 211) sanoin siihen, että "subjective attraction meets objective attractiveness". Oma usko tai tulkinta ei riitä. Elämän tarkoitus ei toteudu, jos kiinnittyy johonkin arvottomaan, eikä myöskään, jos ei samaistu arvokkaaseen projektiin. Ongelmana on, että useimmilla ihmisillä ei liene mahdollisuutta tehdä jotain universaalisti tai ilman selittelyjä todella arvokasta, eli olla tavallaan poikkeuksellisen loistavia. Mikä olisi yhteistä kaikille objektiivisesti arvokkaille ja itsessään vaivan arvoisille (worthwhile) jutuille? Vastauksia on etsitty usein perfektionismin tradition ihanteista, joissa jälkipolvet aistinevat helposti projektion makua; jotkut "merkkihenkilöt" on päästetty liikaa ääneen.

Metz luettelee uudempia dynaamisia "ihmisihanteita", kuten: "positively connecting with organic unity beyond oneself (Nozick 1981, 594–619); being creative (Taylor 1987; Matheson 2018); living an emotional life (Solomon 1993; cf. Williams 2020, 56–78); promoting good consequences, such as improving the quality of life of oneself and others (Singer 1995; Audi 2005; Smuts 2018, 75–99); exercising or fostering rational nature in exceptional ways (Hurka 1993; Smith 1997, 179–221; Gewirth 1998, 177–82; Metz 2013, 222–36); progressing toward ends that can never be fully realized because one's knowledge of them changes as one approaches them (Levy 2005); realizing goals that are transcendent for being long-lasting in duration and broad in scope (Mintoff 2008); living virtuously (May 2015, 61–138; McPherson 2020); loving what is worth loving (Wolf 2016); overcoming challenges that one recognizes to be important at one's stage of history (Dworkin 2000, ch. 6); contouring intelligence toward fundamental conditions of human life". Resonoiko noissa jokin myös realistisen omakohtaisesti, ja tuntuisiko se riittävän? Jääkö vajaaksi ideaali tai oma tunne? Mitä enemmän voi keksiä vastaesimerkkejä sille, että merkityksellisyyskandidaatti todella vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta, sitä heikommin justifioitu se on. Viis mielipiteistä. Siitä kiistellään, kuinka holistisia tulisi olla elämää arvioitaessa (riittääkö jokin hyvä jakso), ja onko kyse sittenkin pikemmin eulogiasta, jolla vainajaa joissain kulttuureissa saatellaan milloin minkäkinlaisin implisiittisin oletuksin ja toivein.

Viimeisen luvun Nihilismiin (tai pessimismiin) päädytään, jos "what would make a life meaningful either cannot obtain or as a matter of fact simply never does". Yksi suora tapa päätyä tuohon olisi "the combination of extreme supernaturalism about what makes life meaningful and atheism about whether a spiritual realm exists", siis esimerkiksi Jumala + ateismi. Nihilismiin voi päätyä myös metaeettisestä error-teoriasta, eli näkemyksestä, että evaluoivat väitteet esimerkiksi elämän tarkoituksesta ja merkityksellisyydestä olettavat objektiivisia tai yleispäteviä arvoja, joita ei ole. Perustelu edellyttäisi kaivautumista metaeettisiin kiistoihin. Helpompaa lienee myöntää arvoja olevan, mutta elämämme jäävän niiden suunnassa vajaaksi, jolloin on syytä epäillä sen merkityksellisyyttä. Jos kysymys palautuisi johonkin sellaiseen kuin onko minulla lopulta pätevää perustetta väittää omalla kohdallani, että kannatti syntyä ja elää, niin David Benatarin (2006, 18-59) epäsymmetria-argumentti anti-natalismin puolesta kuulostaa kiintoisalta. Sen johtopäätös on, että "it is immoral to bring new people into existence because doing so would always be on balance bad for them", ja argumentti menee tähän tapaan: "the bads of existing" (esim. kivut) ovat todellisia haittoja suhteessa ei-olemassaoloon, kun taas "the goods of existing (esim. nautinnot) eivät ole, koska ei-olemassaolossa ei ole subjektia, joka jäisi niistä paitsi. Jos "the state of not existing is no worse than that of experiencing the benefits of existence", ja "existing invariably brings harm in its wake", niin "existing is always worse compared to not existing". Argumentti koskee suoraan kokemuksellisia hyviä ja pahoja, mutta yleistynee ei-kokemuksellisiin, kuten elämän tarkoitukseen. Myös riittävän kauas arkisesta hyörinästämme loitontuminen ajassa ja avaruudessa paljastanee tarkkanäköiselle kaiken tuntemamme turhuuden. Tuota kautta voi eksyä vaikka pohdintoihin determinismin ja moraalisen vastuullisuuden yhteensopivuudesta.

Jos (ja kun) elämän tarkoitus liittyy "kuolemattomuusprojekteihin" tai sen tapaisiin, niin keskeisiä kysymyksiä ehkä olisivat kunkin mahdollisen vastauksen perusteltavuus, eettisyys ja ekologinen vastuullisuus. Jos rakennan olemiseni mielen perusteettomalle (esim. toiveajattelu), moraalittomalle (esim. toisten alistaminen) tai planeetan elämän säilymisen kannalta dysfunktionaaliselle pohjalle, niin osallistun tuhoisaan prosessiin, jonka tuloksena elämän tarkoitusta (in tai of) ei voi enää kysellä. Ei ole väliä, tiedostanko kytkentää vai en. Tältä kannalta esimerkiksi osa englantilaisen Wikipedia-artikkelin "populaareista näkemyksistä" on selvästi kestämättömiä, osa epäilyttäviä, osa pelkkiä sutkauksia, eikä mikään vastaus ole kokonaan oma- tai makuasia [🧷 , tässäkin # osoitteessa voi välillä estää tuota linkkiä toimimasta normaalisti].

Menevä mies seisoo kuilun partaalla, ja mielessä takoo vain "eteenpäin"...

Projektiton projekti(o)?

Haikailin edellä kuolemattomuusprojekti-kappaleen lopussa sekulaarin maailman itsestäänselvyyksiä ja "pyhiä lehmiä", jotka laimentavat kuolemaa ja torjuvat eksistentiaalista ahdistusta. Ajatuksena oli koettaa oppia sellaisten pureskelusta jotain. Nykyään on vaikea olla törmäämättä erääseen tiettyyn T-alkuiseen projektiin, yleisavaimeen tai laastariin niin kirkoissa kuin kujillakin, eikä 'sekulaari' enää piirrä tarkasti sen paremmin materiaalisesti kuin historiallisestikaan. Kristityissä tai kaupunkilais-kristityissä piireissä perinteisen, ristillä kaksi vuosituhatta sitten teloitetun ja sovintovereen tahriutuneen Jeesuksen tilalle kuulostaa astuneen uusi, huomattavasti sisäsiistimpi herrasmies nimeltään Toivo, ja samaan nimeen vannovat nykyään monet agnostikot ja ateistitkin. Jos sodat riehuvat, metsät tuhoutuvat, ilmasto lämpenee, ruoka/sähkö kallistuu ja pörssikurssit hoippuvat, niin onhan vielä Toivo; hän pelastaa tai ainakin auttaa, ja kääntöpuolensa Epätoivo riistää ilmeisesti hapenkin ilmasta. Perustetta kylliksi kokeilla hienoista ruumiinavausta oppimismielessä?

Yksinkertainen nettihaku 'toivo' heittää Suomen upeimpiin vuokrakoteihin ennen Wikipedian entryjä, ja kaikkialla sävy on ylistävä, miltei jumaloiva. Kielitoimiston mukaan kyseessä on "harras odotus, että jtak suotuisaa tapahtuu, toiveikas mieliala; luottamus", esimerkkinä iankaikkisen elämän toivo. Suomalaisen Wikipedian "artikkeli" sisältää vain pari riviä ja viittauksen optimismiin, johon englantilainenkin toivon liittää positiivisen psykologian siivellä, joskin tärkeitä erottelujakin yritellen. Kreikkalaisessa mytologiassa Elpis eli Toivo esiintyy Pandoran boksin tarinassa ja kuvataan nuoreksi naiseksi. Prometeuksen kähvellettyä tulen Zeus pisti kaikenlaista häijyä laatikkoon, jonka Pandora vastoin kieltoa aukaisi. Ilmoille pääsi sellaisia henkiä kuin "greed, envy, hatred, mistrust, sorrow, anger, revenge, lust, and despair", joita nykyään kutsuttaisiin mielentiloiksi. Laatikkoon jäi vain Elpis-niminen henkiolento, jolla on siitä lähtien uskottu olevan voimaa lievittää tuskaa ja auttaa kestämään "times of great suffering, illnesses, disasters, loss, and pain caused by the malevolent spirits and events" (Wikipedia, Hope). Oli siis irti päästettyjä pahoja henkiä, ja sitten naispuolinen hyvä henki, joka auttaa kestämään niitä. Toivo on useimpien maailman uskontojen peruskäsitteitä. Kristillisessä teologiassa se on yksi kolmesta perushyveestä, ja hindulaisilla pitkän aikavälin karmallinen käsite. Skandinaavisen mytologian Toivo (Vön) on sen sijaan Fenrir-suden suusta valuvaa kuolaa.

Psykologisoivilta sivuilta on toivotonta yrittää löytää tasapainoista käsittelyä Toivosta, melkein kuin uskonnollisilta foorumeilta Jumalasta. Vain vivahteita ja mausteita säädetään, ei itse substanssia. Ehkä kyse siis on "pyhästä lehmästä" (tai sonnista), joka on keskusteluissa vähän kuin käänteinen natsikortti? On helppoa sanoa, että "Toivo on mielentila, joka tarkoittaa sitä, että ihminen odottaa tulevaisuudelta jotain hyvää", ja isoveljeensä Luottamukseen liitettynä voidaan "uskoa siihen, että asiat menevät parhain päin". Eli jos menee oikein huonosti, maailma kaatuu päälle ja masentaa, niin lääke olisi kai katsoa "eteenpäin mieluummin valoisin kuin synkin mielin" (Mieli-fi). Kummallisinta tässä lienee, ettei välttämättä huomaa olevan mitään kummallista, niin tottuneita olemme nykyään holtittomaan toivolla maalailuun.

Claudia Blöser ja Titus Stahl uusivat maaliskuussa 2022 pohjaltaankin suhteellisen tuoreen SEP-artikkelinsa toivosta. Huomasin pureskelleeni sitä päiväkirjaillen peräti viikon aikana, ja opiskelu osui käsitetaiteen, estetiikan kognitiotieteen ja vammaisuuden lomaan tuossa ruokalassa. Filosofiassa toivoa on koetettu asemoida uskomusten ja halujen väliin ja yhteyteen. Toivo riippuu tulevien tapahtumien mahdollisuudesta (kognitiivinen komponentti) ja heijastaa halujamme (affektiivinen tai konatiivinen komponentti), mutta emme toivo kaikkea mahdollista kivaa. Toisin kuin optimismi, toivo ei korreloi selkeästi halutun asiaintilan todennäköisyyteen, joskin sanoja käytetään usein sekaisin. Voisi esimerkiksi toivoa ihmeparantumista sairaudesta tai nuortumista, vaikka optimismi asian suhteen kielisi pikemmin mielettömyydestä.

Historiallisesti toivon suotavuus on riippunut siitä, minkä verran ihmisten katsotaan voivan vaikuttaa tulevaisuuteen. Jos maailma kulkee kulkuaan tyystin meistä riippumatta, on jokseenkin turha toivoa. Jos taas paljon riippuu meistä tai on visusti tiedossa jokin parempi maailma, toivo herkästi herää ja siitä kiitelläänkin. Antiikin teksteissä elpis liittyi usein tietämättömien toiveajatteluun, joka johtaa helposti harhaan. Toisaalta toivoa arvostettiin epätoivon (despair) vaihtoehtona. Sen jäämistä Pandoran boksiinkin on tulkittu kahdella tavalla: joko niin, että se säilyisi saatavillamme tai sitten poissa kynsistämme, eli toivo olisi joko hyvää, "a comfort to man in his misery and a stimulus rousing his activity", tai pahaa, "idle hope in which the lazy man indulges when he should be working honestly for his living" (Verdenius 1985: 66). Platonin dialogeista löytyy molempia tulkintoja, Aristoteleen positiivinen toivo-kuva juontuu sen kytkennästä rohkeuteen ja nuoruuden 'megalopsychiaan' , kun taas stoalainen Seneca liitti toivon pelkoon, kuten kahlehditun vangin saattajaansa. Molemmat syntyvät liiasta projisoinnista, sen sijaan että mukauduttaisiin nykyisyyteen.

Kristinusko kanonisoi toivon positiivisen valenssin ja demonisoi epätoivon. Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen vinkkelistä toivo on uskovan ydinhyveitä: "Hope, precisely in virtue of its capacity to justify action in a way which is not bound to knowledge, is a part of rational faith". Abraham jopa "toivoi vastoin toivoa" (Room. 4:18) ja oli siksi Paavalille uskon sankari. Englanniksihan on erikseen 'hope' ja 'wish', kun meillä verbien erottelua on vaikea tehdä sanatasolla. Augustinuksella todellinen onnellisuus perustuu toivoon tulevan maailman eli Jumalan Kaupungin elämästä niin yksilö- kuin valtiotasolla. Arkinen toivo kelpaa vain, jos mukana on "both knowledge of the possible and knowledge of the difficulties to reach the desired outcome", eli ei mitään haihattelua tai ylenmääräistä optimismia. Arvokkaampi teologinen, Jumalaan suuntautuva toivo sen sijaan ei voi olla liiallista, jos/koska sitä edeltää usko pelastuksen mahdollisuuteen. Epätoivo on syntiä juuri siksi, että puuttuu uskoa tai halua tulla pelastetuksi.

1600-1700-luvun moraalipsykologiassa emootiot ja halut niputettiin toimintaa generoiviksi passioiksi, joista toivo on yksi, ja "standardinäkemykseksi" tuli, että "hope is based on uncertainty in belief together with a representation of an object as desirable" (Blöser 2020). Descartesilla "hope is a weaker form of confidence, and consists in a desire (a representation of an outcome to be both good for us and possible) together with a disposition to think of it as likely but not certain (Passions of the Soul , [1649] 1985: 389)", ja Hobbes tuumi samaan tapaan. Spinoza luokitteli toivon irrationaaliseksi nautinnoksi, jossa yhdistyy ilo ja suru. Sitä tulisi helposti taikauskoa synnyttävänä tilana välttää, mutta ihmisiä voidaan ohjailla poliittisesti sen kautta.

Kantin Antropologian alustava määritelmä toivosta "as an unexpected offering of the prospect of immeasurable good fortune (AE 7:255)" näyttää vielä tavanomaiselta, mutta myöhemmin toivo paljastuu asenteeksi, jonka avulla ihmisjärki voi suhteutua "to those questions which cannot be answered by experience". Puhtaan Järjen Kritiikissä "Mitä voin toivoa?" on yksi filosofian perustavista kysymyksistä "Mitä voin tietään?" ja "Mitä tarttis tehdän?" jälkeen (A805/B833), ja samalla kertaa käytännöllinen ja teoreettinen, koska vastaus riippuu "on claims regarding the consequences of moral righteousness and the existence of God" (A805/B833), eikä kysymykseen voida vastata uskonnosta riippumatta (AE 9:25)". Toivo yhdistäisi siis moraalifilosofian uskontoon, eikä sen rationaalisuutta voi puolustaa kytkennästä riippumatta. Onnellisuus on yksi toivon kohteista, mutta ei sellaisenaan, vaan "the hope for happiness that one deserves because of one's moral conduct (A809/B837)". Ideaalisesti moraalisuus ja onnellisuus kulkevat käsi kädessä, oikeasti eivät ainakaan välttämättä. Jotta yhtälö toimisi, täytyy tehdä "the additional non-empirical assumption of a highest reason, which commands in accordance with moral laws, as [...] the cause of nature (A810/B838)", ja mikäpäs se muu tuollainen olisi kuin Jumala. Ilman Jumalan ja kuolemattoman sielun oletusta ei voida kuljettaa mukana sen paremmin "kategorista imperatiivia" kuin toivoakaan. Ei siis ole sattumaa, että monen Kant-tulkitsijan on vaikea pitää erillään toivoa ja uskonnollista uskoa. Vastaava erikoinen kytkentä löytyy myös historiaa ja maailman tilaa ajateltaessa, eikä Kant tarjoa tulevaisuuden toivolle juuri muuta perustetta kuin historian lukemisen vahvistusvineen suunnassa Valistusajan tapaan. Joudutaan olettamaan luontoonkin "teleologisuutta", jota siinä ei nykytietämyksen mukaan liene. Kantilla "hope is based on transcendental assumptions (i.e., the existence of God, immortality, and a teleology of nature) (Blöser 2020)", eikä se toimi ilman sellaisia, esimerkiksi puhtaasti empiirisin tai tieteellisin perustein.

Suomen Filosofisen Yhdistyksen 28.10.2020 Toivo-nettiseminaarista löytyy Risto Saarisen esitelmä Kanttilaisesta toivosta. Kantiin nojataan nykyään uudelleen yritettäessä säilyttää päämäärätietoisuus ja tavoitteellisuus tilanteessa, jossa kovin paljon maailmassa ei mene oikeaan suuntaan ja ollaan eksyksissä. Herää kysymys, yritetäänköhän nyt tarjoilla lääkkeeksi sellaista ainesta, josta osa vaikeuksistamme saattaa olla lähtöisin, vai olisiko sittenkin uutta ajatusta kehitteillä? Toivoa kai useinkin perustellaan demoralisaation ja luovuttamisen välttämisen ehtona, mutta olemmeko tosiaan vain sen varassa? Voisiko tietämättömyyden tutkimus kenties arvella jotain tästä asiasta, vai mistä löytyisi "motivaatiolle" realistista pohjaa?

Post-Kanttilaisessa filosofiassa toivo on nähty yhtäältä keinona ylittää tavallinen kokemusmaailma (Kierkegaard, Marcel), toisaalta ilmauksena vääristyneestä maailma- ja eksistenssisuhteesta (Schopenhauer, Nietzsche, Camus). Kierkegaardilla toivo kytkeytyy ensisijaisesti uskonnolliseen uskoon, eikä sitä sido Kantin yritys pysytellä järjellisyyden puitteissa; "(eternal) hope must transcend all understanding", eikä temporaalisempi toivo ole oikeastaan aitoa. Pelossa ja vavistuksessa esiintyy myös tulkinta Abrahamin toivomisesta, ja pohjana on aina Jumalan lupaus. Schopenhauerille toivo on "sydämen hullutus", joka tuppaa vääristämään älyn toimintaa esittäessään toivotun todennäköisenä. Toivo lisää tiettyjen maailman piirteiden salienssia ja saattaa siten motivoida tutkimaan, mutta voi samalla vaikeuttaa relevanttien seikkojen havaitsemista; se "distorts cognition in a problematic way because it hinders the intellect in grasping the truth" (The World as Will and Representation, vol. 2 [1818] 1958: 221). Kuin vahvistusvine? Maailma ahdistaa ja turhauttaa, mutta toivomisen sijaan olisi parempi hillitä haluja, ja pikemminkin toivottomuus voi auttaa saavuttamaan "genuine goodness and purity of mind". Nietzschen varoitus kohdistuu erityisesti ylimaallisen toivon lietsontaan, ja Pandoran myytin tulkinnassaan hän haukkuu toivoa "the worst of all evils because it prolongs the torments of man". Positiivista toivosta löytyy vain yli-ihmis-ihanteeseen kytkeytyvän sateenkaari-metaforan ja illusorisen sillan kautta (Zarathustra, [1883-85] 2006: 36, 175).

Camus'n ajatuksia on tullut esille jo edellä, mutta ehkä on syytä mainita, että myös hänelle (uskonnollinen) toivo on "the worst of all evils (Judaken & Bernasconi 2012: 264)". Ihmisen olemassaolo on oikeasti absurdia. Ihminen kysyy perustavia kysymyksiä elämän tarkoituksesta, mutta maailma ei todellakaan vastaa. Kieli- ja mielikuvana Sisyfos on absurdiuden paradigma loputtomine turhine ponnisteluineen (Camus 1955: 118). Myös sosiaalisten utopioiden toivo leimautuu oikotieksi diktatuuriin, ja muun toivon tavoin estää elämästä tässä ja nyt. Toisin kuin usein väitetään, me emme tarvitse toivoa pärjätäksemme "with the hardships of life and death: instead of hoping for a life after death (or committing suicide), one should be conscious of death as 'the most obvious absurdity' (Camus 1955: 59) and 'die unreconciled and not of one's own free will' (55)". Kirjeessään ystävälleen runoilija René Charille Camus kutsui Rebeliä nimellä "livre d'espoir [book of hope] (Schlette 1995: 130)", ja on pohdittu, voisiko olla jotain merkillistä toivoa, 'étrange espoir', joka sisältyy nykyisyyden mahdollisuuksiin, mutta ehkä kyse on tulkitsijoiden yrityksestä valjastaa dissidenttejäkin toivon vankkureiden eteen. Camus'n aikalaisella Marcelilla positiivinen toivo sen sijaan näkyy selvänä, ja taustalla väikkyy taas Jumala ja epätoivon lähtökohtainen synnillisyys. Ehkä optimismi tai valoisuus tavoittaisi "absoluuttisen toivon" ideaa paremmin kuin toivo, mutta sellaistakaan ei voi pinnistää itsestään, vaan se kytkeytyy välttämättä Jumal-uskoon ja on "a response of the creature to the infinite Being to whom it is conscious of owing everything that it has (Marcel [1952] 2010: 41)".

Pragmatisteilla toivo esiintyy harvoin eksplisiittisesti, mutta odotetusti on arveltu tarkasteluja siitä löytyvän suuntauksen klassikoilta eli "in the works of William James and John Dewey (Fishman and McCarthy 2007; Green 2008; Koopman 2006, 2009; Rorty 1999; Shade 2001)". Patrick Shaden mukaan "the issue of hope" olisi kuvioissa implisiittisenä useinkin, koska se liittyy "to central pragmatist topics, such as meliorism and faith, and particular hopes for social progress (Shade 2001: 9f.)". Sarah Stitzlein (2020) arvelee toivon joukkona tottumuksia esiintyvän "in the writings of the classical pragmatists (Charles Peirce, William James, John Dewey)" ja kehittyvän edelleen "in the social and political writings of recent pragmatists (Richard Rorty, Judith Green, Cornel West, Patrick Shade, Colin Koopman)". Jamesin uskon käsite kirjassa The Will to Believe ([1897] 2015: 1) voinee kai oikeastikin tulla lähelle toivoa. Koetetaan ensin oikeuttaa usko tai luottamus uskonnollisissa yhteyksissä, ja arvellaan vastaavanlaisen ajatuskuvion toimivan sosiaalisissakin konteksteissa. Voisi esimerkiksi olla järkevää uskoa toisen olevan luotettava tai pitävän meistä, vaikka sitä ei voida todistaa. Rationaalisuuteen tarvittaisiin vain, että "the question cannot be decided scientifically, the belief may be true, and we are better off (even now) if we believe". Toivoon tuo liittyisi lähinnä skeptikon strategian kritiikin kautta. Jamesin mukaan "the skeptic or agnostic attitude is not more rational than the attitude of faith". Ehkä on aiheellista kysyä, "what proof is there that dupery through hope is so much worse than dupery through fear? ([1897] 2015: 27)", mutta vastakysymykseksi nousee pyytämättä, miksi skeptikko olisi pelokas, ja miksi pelosta seuraisi puijausta? Dikotomian kiertämiseksi pragmatistit keksivät 'meliorismin' pessimismin ja optimismin välille: "Meliorism treats salvation as neither necessary nor impossible. It treats it as a possibility (James 2000: 125)", ja Dewey näyttäisi asettaneen pelastuksen paikalle demokratian. Toivon ja arveluttavan edistysuskon irtikytkentä saattaa olla pragmatismin puitteissa mahdollinen, mutta esimerkiksi Sheeheyn (2019) oletus kriisien tilapäisyydestä kuulostanee nykyajassa toiveajattelulta.

Analyyttisen filosofian piirissä toivoa voisi määritellä seuraavasti: "There are two criteria which are independently necessary and jointly sufficient for 'hope that'" (kohdennettu toivo). Ensinnäkin "the object of hope must be desired by the hoper", ja toiseksi vaaditaan, että "the object of hope falls within a range of physical possibility which includes the improbable but excludes the certain and the merely logically possible (Downie 1963: 248f.)". Haluta (tai wish) voi mahdotontakin tai varmaa, mutta sen toivominen olisi omituista, eikä moni tietenkään toivone sellaista mitä ei halua. Kiistaa on esiintynyt mm. siitä, riittääkö identtinen halu + uskomus aina haarukoimaan saman toivon, tai selittääkö vakiomääritelmä toivon erityistä motivoivaa voimaa vaikeissa tilanteissa, ja erilaisia parsintoja on ehdoteltu. Motivoivuuden osalta esimerkiksi Cheshire Calhoun (2018: 86) lisäisi yhtälöön "a phenomenological idea of the determinate future whose content includes success", jolla olisi "motivational effects independently of the agent's desires". Kuulisin tuossa eräänlaisen menestymismielikuvan, jollaisten vaatiminen juuri ahdingossa olevalta kuulostaa positiivisen psykologian julmalta kääntöpuolelta (josta ei riittävästi puhuta). Lisäehtoja on helppo ehdottaa, mutta joistakin Blöser ja Stahl toteavat eufemistisen häveliäästi niiden olevan "overly reflective". Ehkä yksinkertaisin vakiomääritelmän parsinta on Michael Milonan (2019) vaatimus, että lisäehtojen asemesta "the belief in the possibility of the outcome must be in the 'cognitive base' of the desire", eli että halu ja uskomus eivät ole irrallaan. Ja kun tarpeeksi pitkään on koetettu analysoida ja argumentoida, niin tottahan joku keksii, että "hope is a primitive mental state that can be characterized by its functional role" (Segal & Textor 2015), tai peräti tykkänään "an irreducible concept" (Blöser 2019). Puhuttaisiinko jo ongelman väistämisestä?

Toivon rationaalisuuden pohdinnoissa painottuu välineellinen hyödyllisyys, eikä eroa toiveajatteluun ole usein helppo nähdä (vrt. psyykkaus). Sisäistä arvoa toivomisella voisi olla siksi, että se usein tuntuu kivalta; "the mental imaging connected to it (that is, the imaginative anticipation of the fulfillment of one's hope) is pleasurable in itself" (Bowens 1999: 675). "Ai että kun olisikin joskus oma koti ei kenenkään lattian alla!" Olisiko haaveilu tai unelmointi samantapaista emotionaalisesti, tai missä on ero? SEP-artikkelin kirjoittajat puolestaan arvelevat (2017), että tietyt perustavat toivot tai toivomiset "can be rational in virtue of their contribution to the practical identity of the hoping person". Eli toiveikas henkilö rationaalisesti toivoo, vai mitä oikein halutaan sanoa? Toivon arvoa on koetettu puolustaa myös tarkastelemalla sitä suoraan hyveenä, mikä esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen kautta onnistunee helposti teologisella sivumaulla, hankalammin ilman. Silloin kun toivo erotetaan tietystä kohteesta ja puhutaan toivomisen sinänsä arvosta, puhuttaneen itse asiassa luottamuksesta tai optimismista. Jonathan Lear (2006, 94) kutsuu "radikaaliksi toivoksi" tuntumaa tai kutinaa (a sense) tulevaisuudesta, jossa "something good will emerge, even though all particular hopes were destroyed". Itselleni tulee kummasti mieleen pörssimeklari tai uhkapeluri, joka uskoo spekuloinnin sittenkin kannattavan, ja synonyymiksi voisi ehdottaa "oppimiskyvyttömyyttä" epärealistisuuden lisäksi.

Psykologian puolella Charles Snyderin toivo-teoria kuuluu olevan suosiossa [🧷 taas artikkelin keskelle heittävä linkki saattaa aueta samaan ikkunaan, jolloin täytyy peruuttaa takaisin tekstiin], ja siinä "hope was defined as the perceived capability to derive pathways to desired goals and motivate oneself via agency thinking to use those pathways" (Wikipedia). Teoriaan perustuvat Toivomittarit näyttäisivät de facto pisteyttävän henkilön empiirisesti koeteltua kykyä tai taipumusta tavoitteelliseen toimintaan, mikä kuulostanee koko lailla eriltä kuin 'toivo'. Siitä huolimatta teorialle on saatu "vahvaa kokeellista tukea" ja mittareita käytetään laajasti (Gallagher et al. 2020: 193-196). Purnasin aikaisemmin psykologian taipumuksesta uudelleenmääritellä käsitteitä mittaustensa suunnassa filosofisesti vastuuttomasti, joten en tässä yhteydessä juutu operationismin ongelmaan. Optimismiin Snyderin toiveikkuus joka tapauksessa sekoittuu, ja kannattaa välillä muistaa, että se on toinen ääripää dimensiolla, jossa toisessa päässä on pessimismi ja kenties keskivaiheilla jotain realismin tapaista. Snyder on koettanut erottaa toivon optimismista "by linking hope to beliefs about self-efficacy (Snyder 2002; Snyder, Rand and Sigmon 2018; Magaletta and Oliver 1999)" ja säästämällä termin 'optimismi' yleistyneille odotuksille "about positive outcomes". Mutta kuten Blöser ja Stahl huomauttavat, "the ordinary use of the term ['hope' or 'optimism'?] is better captured by the idea that hope can be upheld even if one does not assign a high probability to the outcome".

Viimeisenä lukuna SEP-artikkelissa on Toivo poliittisessa filosofiassa. Antiikin ajoista lähtien on mietitty toivon potentiaalia sekä motivoida että harhaanjohtaa, mutta systemaattisemmin poliittista relevanssia on tutkittu vasta 1900-luvulta lähtien. Kysymyksiksi ovat nousseet mm. (a) millä oikeudella perustan poliittisen toimintani toivoon, ja (b) mitä hyötyjä tai riskejä toivon painotuksesta seuraa? Ensimmäiseen kysymykseen vastaamiseksi artikkelissa selostetaan Ernst Blochin (1954-9) prosessuaaliseen metafysiikkaan perustuvaa ajatusta historian kulun "lämpimästä virrasta" ja aktuaalistumassa olevasta potentiaalisuudesta, jota "militantti optimismi" voisi jotenkin aistia. Blochille toivo ei ole vain "a subjective combination of desires and beliefs about probabilities or facts", kuten standardinäkemyksessä, vaan heijastusta maailmassa olevista metafyysisistä mahdollisuuksista ja sellaisista inhimillisistä kyvyistä, "that make it possible to relate to that which is not yet, but which is already prefigured in the objective potentials of reality". Ongelmana varmaan oli "vain" tunnistaa oikeat tulossa olevat potentiaalit (sarkastinen äänensävy oraakkeliajan jälkeen). Yleisemmin ei ole tohdittu väittää metafyysisten oletusten perustelevan poliittisia toiveita noin suoraan, vaikka todellisuuteen viittaillaankin. Rawls esimerkiksi arvelee Law of Peoplesissa (2003, 23), että poliittiset teoriat voivat luonnostella "realistisia utopioita" ohjaamaan poliittista toimintaamme ja "tukemaan ja vahvistamaan" poliittisia toiveitamme. Karkeistaen justifikaatio menisi suunnilleen niin, että toivomme, koska emme jaksaisi ilman toivoa piitata esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta. Toivo olisi eräänlainen liima, joka ehkä pitää koossa muuten järkkyvää rakennelmaa. Myös Möllendorf (2006) näyttää olettavan premisseissään enemmän kuin onnistuu päättelemään yhteiskuntien transitioita pohtiessaan, eikä kytkentä toivoon ole lainkaan selvä. Lähikäsitteillä ja kielikuvilla ratsastaminen tuntuu poliittisen filosofian toivo-analyyseissa tavalliselta, eikä joskus löydä sen kummempaa "tulosta", kuin että demokratiausko = toivo, ja kumpaakin tarvitaan, jotta voisi elää hyvin. Liian paksua sekä filosofisesti että empiirisesti. Muissa yhteyksissä karsastamani Richard Rorty (1989) sentään tyrmää ajatuksen poliittisen filosofian perustamisesta "on privileged knowledge or insight". Edes vilpittömän liberaalilla toivolla "for the emergence and sustenance of liberal societies" ei ole erityistä perustaa, vaan kyseessä on vain "an attitude by which those who have it express their commitment to certain forms of future interaction and their belief in their possibility".

Valtavirtaisesti toivolle on etsitty ja oltu löytävinään positiivista poliittista merkitystä, mutta on myös skeptisempi poliittisen ajattelun perinne, jossa kysytään mm., onko haviteltu toivo oikeasti kaikkien ulottuvilla, vai/tai pitäisikö sellaista peräti välttää. Stockdale (2021) esimerkiksi huomauttaa, että alistettujen toivo voi olla kaukana "nautinnollisesta ennakoinnista", pikemminkin pelokasta toivoa pahimman välttämisestä (vrt. edellä Bowens 1999). Miksi toivottomuus ei olisi joskus rationaalinen ja osuva reaktio todellisuuteen? Vakavin vastaväite toivolle lienee, että "hope in politics might serve to encourage wishful thinking or undermine a realistic, critical evaluation of social reality". Optimismi voi politiikassa johtaa naiiviuteen, ja kuten Möllendorf (2019: 154) argumentoi, "all hope imposes opportunity costs, since it precludes alternative attitudes which may be more instrumentally valuable". Ehkä politiikassa tarvitaan toivoa, mutta realistien kuten Sleatin (2013) mukaan se väkisinkin menee "beyond that which is actually possible" ja siten tavallaan "misleads our political agency". Toivomista on vaikea erottaa toiveajattelusta ja epärealistisuudesta, ja toivomisen suuntaamisella meitä ohjaillaan vahvasti. Hieman yllättävästi Möllendorf (2022) kuuluu peräänkuuluttaneen toiveikasta politiikkaa ilmastonmuutoksesta keskusteltaessa, perusteena "the instrumental value of hope in sustaining action where the attainment of the ultimate goal is uncertain". Saman suuntaista ajatusta taisi olla Risto Saarisen Kant-tulkinnassa SFY-seminaarissa, tosin selvemmin velvollisuuseettiseltä pohjalta. Itse en usko ilmastonmuutos-toivottelijoiden perustelujen olevan radikaalisti erilaatuisia kuin vaikkapa talouskasvu-toivottelijoiden, eikä pelkkä lopullisen päämäärän epävarmuus voi oikeuttaa mitä tahansa "välineellisesti arvokkaita" keinoja. Ehkä toivottomuuden tunnustamisen on jopa parempi lähtökohta ilmastoasiassa kuin usko, että kyllä asia hoituu, koska vasta sen kautta tulisi pakolliseksi katsoa kunnolla peiliin tapamme elää suhteen. Kun sanotaan, että "aina on toivoa", tullaan usein sanoneeksi, että "ei tässä nyt tarvitse hötkyillä", jolloin tuhoisat kierteet voivat jatkua. Toivoon vetoamalla helposti jatketaan harhakuvitelmassa, että homma on hoidossa. Siksi Greta Thunbergin "panic!" -imperatiivi saattaa olla usein paikallaan.

Blöserin ja Stahlin artikkelissa ei yritetty yhteenvetoa siitä, minkälaiset filosofiset juonteet nykyään saattaisivat kantaa tai horjua toivon käsitteen analyysissa, enkä minäkään sellaiseen kurkota. Olin tässäkin vain aikaani kuluttamassa (kaltaisilleni sopivimmalla tavalla). Ilman muuta toivo on nykyään "pyhä lehmä" tai toteemi, johon vetoamalla jotakin muuta jää vähemmälle huomiolle, eikä puhuta niin selkeästi kuin voitaisiin. Tätä asetelmaa en lakkaa ihmettelemästä. Usein sopisi vaatia "tekoja eikä toivoa", kuten alistettujen ihmisryhmien, eläinten ja luonnon suhteen jo tehdäänkin. Toinen hiljalleen kypsynyt havainto voisi olla, että toivoa ei kenties saada irti uskonnollis-teleologisesta taustastaan ("kaikki päättyy lopulta hyvin, koska..."), jolloin kyse olisi edelleenkin pohjimmaltaan uskosta, vaikka sen perusteita eksplisiittisesti kiellettäisiin. Taikka jos onnistutaan irtikytkennässä, niin jokin merkillinen, katteeton ja vaikutuksiltaan ambivalentti optimismi lienee kuin lieneekin toivon synonyymi. Tähän nähden nykyinen toivon pakkosyöttö suorastaan kylmää. Ehkä positiivisen psykologian tueksi tarvittaisiin Blochilaisen prosessuaalisen metafysiikan määrätietoista indoktrinointia ja Elpisin lumoa, jotta "toivottelussa" voisi nähdä "keisarin vaatteita"?

Suomessa toivopuhetta näkyy nyttemmin sanktioidun kouluihin asti Toivoa ja toimintaa -sivuston ja erityisesti ilmastokasvatuksen kautta, ja siitä löytyy suosituksi kehuttu Toivon taidot työpajakin opettajille.

Steven James Bartlett kirjoitti 21.9.2022 SERRC-foorumilla kirjaansa The Pathology of Man (2005) viitaten ja Brian Martinin kysymyksiin reagoiden, että "Hope has most often served humanity as both a crutch and a blinder: as a crutch when people simply possess no adequate solutions to the most pressing human-caused problems, and as a blinder to that discouraging fact". Siksi "hope itself functions as a pathology, as a causative agent of harm, since it deceptively insulates us from self-knowledge that could help us first to understand, and then potentially to treat the very pathologies which have caused and continue to cause humanity, other species, and the global environment so much avoidable loss and destruction". Lyhyesti siis kaikkien rakastama Toivo "functions in promoting the very pathologies that harm us, giving us illusions that we may continue on our present course undeterred", ja sen takia Bartlett ei voinut mitenkään päättää kirjaansa optimismiin, joka "sells because it caters to what people prefer to believe and want to believe". Puraisee kivasti, vaikka B pitempään lukiessa kuulostaa aika "omaperäiseltä". Linkki kotisivuilleen.

Sitä, siis katteetonta optimismia, tuntuu usein viljelevän ja varjelevan positiivinen psykologia; se suuntaus, josta on peräisin flown, kukoistuksen, onnellisuuden ja resilienssin kaltaisten käsitteiden valtavirtaistuminen, sekä negatiivisuuden hahmottuminen sairaudeksi. Ehkä voisi puhua uudesta evankeliumista, kun jopa Duodecimin Terveyskirjastoon on jo paloiteltu kokonainen kirja positiivisen psykologian propagandaa. Suuntauksen kritiikistä saa yleiskuvaa suomalaisesta Wikipediasta. Äskettäin ilmestyi positiivisen psykologian omassa journaalissa ansiokas systemaattinen kirjallisuuskatsaus, joka jaottelee kritiikin kuuteen luokkaan: (1) teoreettis-käsitteellinen heppoisuus, (2) metodologiset vääristymät, (3) epäily pseudotieteellisyydestä, (4) uutuuden teeskentely, (5) uus-liberalistisen ideologian ja (6) kapitalismin, konsumerismin ja individualismin propagointi positiivisuuden varjolla. Artikkeliin perehtyminen maksaa vaivan ajattelusta ja elämästä kiinnostuneelle, ja kuviot ja taulukot helpottavat hahmottamista. Alustava kritiikkeihin vastaaminen vaikutti muuten enimmäkseen asialliselta, mutta (1) jäi auki, (2):sta korrelaatioiden holtiton kausalisointi, eikä (5):ttä tai (6):tta otettu tosissaan, ja merkillisesti oli näkyviin jätetty suodattamattomana liikkeen gurun Seligmanin (2019) väitteet positiivisen psykologian todistetuista uniikeista tuloksista ja hyödyistä. Niitä populaari media ja self-help teollisuus kierrättää koko lailla kritiikeistä piittaamatta, kuten on tehnyt tähänkin asti.

Niin & Näin aikakauslehteen ilmestyi Ville Lähteen erinomainen suomennos Mara van der Lugtin 2022 esseestä Katse kohti pimeää. Siinä hahmotellaan "toiveikasta pessimismiä", joka ei palautuisi uskoon eikä lankeaisi optimismin ja positiivisen ajattelun älylliseen epärehellisyyteen ja implisiittiseen julmuuteen. Kasvavalle sukupolvelle "kaikki ne asiat, joiden on kerrottu antavan elämälle merkitystä, muuttuvat turhanaikaisiksi tai ongelmallisiksi". Esimerkiksi opiskelu ei takaa mitään, jos maailma palaa. Pessimismi on nykytilassa hyve niin episteemisesti kuin moraalisestikin, ja täytyisi vain keksiä, kuinka sen kanssa voi elää viisaasti. On väärin tuudittautua esimerkiksi ekomodernismin lupaukseen siitä, että tekniikan kehitys ratkaisisi ihmislajin eksistentiaalisen kriisin, tai että globaalit ongelmat olisivat jotenkin tilapäisiä. Mutta muutoksen puolesta voi kamppailla "vailla varmuuksia, odottamatta työmme tulokseksi muuta kuin tiedon siitä, että olemme tehneet sen, mitä meiltä edellytetään moraalisina toimijoina muutoksen ajassa".