omia "välejäni"

Oman olemiseni "reunoja" - niitä joiden välissä arjessa enimmäkseen liikun - ovat esimerkiksi tieteellis-filosofinen uppoutuneisuus Stanford Encyclopedia of Philosophyn valikoitujen uutuuksien luovaan kriittiseen pureskeluun ja Alzheimerin näköisen muistisairauden tekemät lähi- ja työmuistin katkokset seurauksineen. Kiitos kysymästä, vasta MCI-tasoa, ja käytän kirjoittamista ja tietokoneen kahta näyttöä kainalosauvoina muistilääkityksen ohella (myös koejäniksenä alan tutkimusprojektissa 2017-22). Olen varsin konkreettisesti ja kipeästi oppimisen ja unohtamisen välissä, samoin osaamisen ja pystymättömyyden. Joskus tietoisuus on kirkas ja syvä, toiste ohut ja hämärä, hetkittäinkin ja ennakoimatta, ja hedelmällinen F2F-kommunikaatio alkaa olla osaltani peruuttamattomasti ohi. Normaalisti sellainen ilmiö kuin episteeminen itse-epäily sijoittuu pikemmin filosofis-tieteelliseen marginaaliin. Tietää kirkkaasti jotain, mutta samalla tajuaa ikään kuin toisena ajatuksena voivansa juuri nyt erehtyä. Yksilön sisällä harmillisen tuntuista "jakomielistä" tilaa kantaa luontevasti tiedeyhteisö keskinäisen kritiikin kautta. Kun sellaisen sosiaaliseen puutteeseen lisätään muistisairaan heikentyvä kyky jäljittää ja arvioida okkurrentteja ajatuksiaan, ollaan yhden oman "välini" tai kuiluni äärellä. Vaikka elän ymmärtämisen tarpeesta, joudun tavallista enemmän olemaan luottamatta kykyyni hahmottaa ja ymmärtää asioita, koska toisen tason evidenssiä on kertynyt ja kertyy taakaksi asti. Luultavasti tämäkin projekti hyytyy jossain vaiheessa silkkaan ajatteluelimeni hukkumiseen.

Eläkeläisenä kellun tietenkin myös hyödyllisyyden ja haudan, resurssin ja taakan, elävyyden ja kuolevuuden, kauneuden ja rumuuden, tai toiveikkuuden ja itsepetoksen välillä, eikä ilo ole viime aikoina turhan usein luonani vieraillut, jos ei synkin veljensäkään. "Suuret ajatukset tulevat suurista tunteista", sanotaan. Nyt ei etsitä kumpiakaan, jos sopii. Hehkuttajille ja loistajille on omat peilisalinsa.

Muita välejä tai liminaalisuuksia luulisi löytyvän helposti, kun en oikein mihinkään asetu nykyään ihan justiinsa; muistan kyllä sen ihanan tunteen, kun noin on käynyt - kun jokin resonanssi on mennyt juuri oikein. Tuli niistä kirjoiteltuakin. Mutta ne ovat (olleet) häivähdyksiä, joiden rikkomiseen ei tarvittu juuri muuta kuin erivireinen ärsyke tai ajan kulumista. Ehkä se on meren aalloissakin kuten lakaisemisessa, että harjat muistetaan? Musiikista luulisin oppineeni toisin, varsinkin klassisesta sellaisesta, jossa nyanssit, harmoniat ja hiljaiset sävelkaaret usein puhuttelevat.  Sieltäkö löytyisi vihjeitä omien tilojeni ja aikojeni siivilöintiin?

Nettihaku 'välitila' heittää selaimen evästeitä ja seurantaa karttaneella käsittämättömästi keittiökalusteisiin ja 'väliaika' teatteriin tms., mutta 'liminaalilla' löytyy paitsi työelämä- ja johtamis-jargonia - "toimii kuin metaforana työelämän muutokselle" - , myös muita antropologisia ja ritualistisia merkityksiä. Käsitteestä kiinnostunut suunnannee englantilaisen Wikipedian äärelle. Ylen television tuoreiden Aalto-dialogien jaksosta 7/8 voi kuulostella sanan 'välitila' arkkitehtoonis-uskonnollista resonanssia ja käsitteen värisävyjä.

"Ei enää ja ei vielä" on aikaan sidottu keino tähystää välitiloja, jotka eivät tunnistu selkeästi laantumisiksi tai voimistumisiksi. Musiikissa tauko on sellainen, ja puheessakin voisi olla, ellei hiljaisuutta pelättäisi. Nautin tauoista, jos jaksan, erityisesti niistä vähemmän "paljon puhuvista". Joskus kognitiivis-emotionaalinen pystyssä pysyminen vaatii "puhaltamista", siis aktiivisuutta, ja yhden muistilääkkeen ylimääräinen asetyylikoliini aivoissa sellaista tapaa ruokkia, mutta usein tyhjyys yhä jaksaa helliä. Silloin se soi hienosti.

Olisiko nykyhetki välitila? Vai pikemmin kaikkea muuta? Entä silloin, jos mennyt ja tuleva määräävät tajunnan sisältöä niin voimakkaasti, että nykyhetkestä pusertuu ulos oma tahto? Kuin märkä saippuapala saunan lattialla kiinni ottaessa. 'Nykyhetki' = meille juuri parhaillaan ilmenevä, "käsillä oleva" ajanhetki (Wikisanakirja), fysiikassa avaruuden minimipituudesta johdettu Planckin aika, neurotieteellisesti ehkä se mitä tapahtui sekunti pari sitten. Englanniksi 'nykyhetki' = lahja ja ruåtsin myrkky tai nainut, saksassa sana juontuu läsnäolosta. Nyt olen tässä, mutta eihän hetki ole minun? Aikaa voi halutessaan pohtia esimerkiksi Wikipediasta lähtien, ajan havaitsemista sieltä tai vakioruokalastani, josta temporaalisesta tietoisuudestakin löytyy mukavasti purtavaa. Ajan ontologiaan liittyen growing-block -näkemys kuulostaa luontevammalta kuin presentismi tai eternalismi, olioiden ajassa pysyvyyden suhteen muistisairas realisti kallistunee perdurantismin puolelle (kun taas vakiokaavojaan pyörittävää uusklassista taloustieteilijää tai muuta kontrolli-addiktia miellyttänee endurantismi), ja puhuttaessa "ajan hallinnasta" Lupposofilta saattaa päästä naurun pärskähdys - melkein yhtä hassua kuin "elämän hallinta". Jos taas joku kliseilee sanomalla, että "aika on rahaa", vaikka sitten englanniksi, siihen voi tokaista, "ite oot!". Aika on merkillinen ja vakava asia, mutta tuskin sen tiimoille kannattaa haalia itsetehtyjä vankiloita.

Tätä kotisivu-prosessia ajatellen tiukka tieteellis-filosofinen tutkimus ja argumentaatio ei sijoittuisi "väliin", eikä toisaalta absurdi leikittely ja Nalle Puhin tai perhepiiriin jättämieni Myyrälän tarinoiden siteeraaminen. Ne ovat pikemmin "reunojani", tai ainakin olivat. Samaten loputon sivuston visuaalisen ilmeen viilaaminen versus heittäytyminen teko-ohjelman vakioasetusten ja palettien varaan. Tällaiset "välit" ovat kevyitä ja viihtyisiä, usein avariakin, toisenlaiset tuskin havaittavan kapeita tai sitten ammottavia pakkosaumoja.

"Voiman tuotto lähtee lantiosta", sanotaan, ja muuta tuttavallisen osuvaa. Ei lähde, kun selkärangan L4/L5-välin spondylolisteesi, fasettien nivelrikko ja kanava-ahtauma välttivät vielä tuokioksi spinaalifuusion ja laminektomian (leikkaussuunnitelma valmiina vuodesta 2018), ja kävelykin on pienenevällä kortilla. Oikean ranteen TFCC/DRUJ-tyyppinen vamma haittaa oikeakätisen arkea jo toista vuotta ja odottaa yhä käsikirurgin konsultaatiota. Tuoreimpana oikeaan lonkkaan iski ison sarvennoisen kiputila tai nivelrikko, jonka takia en pääse aamuisin pesulle kuin kipulääkkeen turvin. Vilkkaasti tarvittaessa liikkumaan tottuneelle rajoitteisuus ja degeneraatio lyövät yhtä identiteetin tukipilaria raikkaasti korville. Mitäs minä nyt teen, jos tulee ns. paha äkkipaikka itselle tai läheiselle? Ja minne hukkuivat vuosien treenit? Itse asiassa en tiedä, ja kyseessä on taas yksi välitila, sitä tummaa pakkosauma-laatua. Identiteetin järkkyminen ja pelon karvaistuminen ovat helposti introspektoitavissa, mutta missä viisaus? Välttäminen ja varominen olivat etusijalla ennenkin.

"Ikä tuo ja ikä vie", sanotaan, jopa että "identiteetti on vain mielikuvitusta", mutta eiväthän tuollaisia viljelevät elämänhallinnan konsulentit yleensäkään reaaliminästään puhu.