omia "välejäni"

Oman olemiseni "reunoja" - niitä joiden välissä arjessa enimmäkseen liikun - ovat esimerkiksi tieteellis-filosofinen uppoutuneisuus Stanford Encyclopedia of Philosophyn valikoitujen uutuuksien luovaan kriittiseen pureskeluun ja Alzheimerin näköisen muistisairauden tekemät lähi- ja työmuistin katkokset seurauksineen. Kiitos kysymästä, vasta MCI-tasoa, ja käytän kirjoittamista ja tietokoneen kahta näyttöä kainalosauvoina muistilääkityksen ohella (myös koejäniksenä alan tutkimusprojektissa 2017-22). Olen varsin konkreettisesti ja kipeästi oppimisen ja unohtamisen välissä, samoin osaamisen ja pystymättömyyden. Joskus tietoisuus on kirkas ja syvä, toiste ohut ja hämärä, hetkittäinkin ja ennakoimatta, ja hedelmällinen F2F-kommunikaatio alkaa olla osaltani peruuttamattomasti ohi. Normaalisti sellainen ilmiö kuin episteeminen itse-epäily sijoittuu pikemmin filosofis-tieteelliseen marginaaliin. Tietää kirkkaasti jotain, mutta samalla tajuaa ikään kuin toisena ajatuksena voivansa juuri nyt erehtyä. Yksilön sisällä harmillisen tuntuista "jakomielistä" tilaa kantaa luontevasti tiedeyhteisö keskinäisen kritiikin kautta. Kun sellaisen sosiaaliseen puutteeseen lisätään muistisairaan heikentyvä kyky jäljittää ja arvioida okkurrentteja ajatuksiaan, ollaan yhden oman "välini" tai kuiluni äärellä. Vaikka elän ymmärtämisen tarpeesta, joudun tavallista enemmän olemaan luottamatta kykyyni hahmottaa ja ymmärtää asioita, koska toisen tason evidenssiä on kertynyt ja kertyy taakaksi asti. Luultavasti tämäkin projekti hyytyy jossain vaiheessa silkkaan ajatteluelimeni hukkumiseen.

Eläkeläisenä kellun tietenkin myös hyödyllisyyden ja haudan, resurssin ja taakan, elävyyden ja kuolevuuden, kauneuden ja rumuuden, tai toiveikkuuden ja itsepetoksen välillä, eikä ilo ole viime aikoina turhan usein luonani vieraillut, jos ei synkin veljensäkään. "Suuret ajatukset tulevat suurista tunteista", sanotaan. Nyt ei etsitä kumpiakaan, jos sopii. Hehkuttajille ja loistajille on omat peilisalinsa.

Muita välejä tai liminaalisuuksia luulisi löytyvän helposti, kun en oikein mihinkään asetu nykyään ihan justiinsa; muistan kyllä sen ihanan tunteen, kun noin on käynyt - kun jokin resonanssi on mennyt juuri oikein. Tuli niistä kirjoiteltuakin. Mutta ne ovat (olleet) häivähdyksiä, joiden rikkomiseen ei tarvittu juuri muuta kuin erivireinen ärsyke tai ajan kulumista. Ehkä se on meren aalloissakin kuten lakaisemisessa, että harjat muistetaan? Musiikista luulisin oppineeni toisin, varsinkin klassisesta sellaisesta, jossa nyanssit, harmoniat ja hiljaiset sävelkaaret usein puhuttelevat.  Sieltäkö löytyisi vihjeitä omien tilojeni ja aikojeni siivilöintiin?

Nettihaku 'välitila' heittää selaimen evästeitä ja seurantaa karttaneella käsittämättömästi keittiökalusteisiin ja 'väliaika' teatteriin tms., mutta 'liminaalilla' löytyy paitsi työelämä- ja johtamis-jargonia - "toimii kuin metaforana työelämän muutokselle" - , myös muita antropologisia ja ritualistisia merkityksiä. Käsitteestä kiinnostunut suunnannee englantilaisen Wikipedian äärelle. Ylen television tuoreiden Aalto-dialogien jaksosta 7/8 voi kuulostella sanan 'välitila' arkkitehtoonis-uskonnollista resonanssia ja käsitteen värisävyjä.

"Ei enää ja ei vielä" on aikaan sidottu keino tähystää välitiloja, jotka eivät tunnistu selkeästi laantumisiksi tai voimistumisiksi. Musiikissa tauko on sellainen, ja puheessakin voisi olla, ellei hiljaisuutta pelättäisi. Nautin tauoista, jos jaksan, erityisesti niistä vähemmän "paljon puhuvista". Joskus kognitiivis-emotionaalinen pystyssä pysyminen vaatii "puhaltamista", siis aktiivisuutta, ja yhden muistilääkkeen ylimääräinen asetyylikoliini aivoissa sellaista tapaa ruokkia, mutta usein tyhjyys yhä jaksaa helliä. Silloin se soi hienosti.

Olisiko nykyhetki välitila? Vai pikemmin kaikkea muuta? Entä silloin, jos mennyt ja tuleva määräävät tajunnan sisältöä niin voimakkaasti, että nykyhetkestä pusertuu ulos oma tahto? Kuin märkä saippuapala saunan lattialla kiinni ottaessa. 'Nykyhetki' = meille juuri parhaillaan ilmenevä, "käsillä oleva" ajanhetki (Wikisanakirja), fysiikassa avaruuden minimipituudesta johdettu Planckin aika, neurotieteellisesti ehkä se mitä tapahtui sekunti pari sitten. Englanniksi 'nykyhetki' = lahja ja ruåtsin myrkky tai nainut, saksassa sana juontuu läsnäolosta (Gegenwart, Präsenz). Nyt olen tässä, mutta eihän hetki ole minun? Aikaa voi halutessaan pohtia esimerkiksi Wikipediasta lähtien, ajan havaitsemista sieltä tai vakioruokalastani, josta temporaalisesta tietoisuudestakin löytyy mukavasti purtavaa. Ajan ontologiaan liittyen growing-block -näkemys kuulostaa luontevammalta kuin presentismi tai eternalismi, olioiden ajassa pysyvyyden suhteen muistisairas realisti kallistunee perdurantismin puolelle (kun taas vakiokaavojaan pyörittävää uusklassista taloustieteilijää tai muuta kontrolli-addiktia miellyttänee endurantismi), ja puhuttaessa "ajan hallinnasta" Lupposofilta saattaa päästä naurun pärskähdys - melkein yhtä hassua kuin "elämän hallinta". Jos taas joku kliseilee sanomalla, että "aika on rahaa", vaikka sitten englanniksi, siihen voi tokaista, "ite oot!". Aika on merkillinen ja vakava asia, mutta tuskin sen tiimoille kannattaa haalia itsetehtyjä vankiloita.

Tätä kotisivu-prosessia ajatellen tiukka tieteellis-filosofinen tutkimus ja argumentaatio ei sijoittuisi "väliin", eikä toisaalta absurdi leikittely ja Nalle Puhin tai perhepiiriin jättämieni Myyrälän tarinoiden siteeraaminen. Ne ovat pikemmin "reunojani", tai ainakin olivat. Samaten loputon sivuston visuaalisen ilmeen viilaaminen versus heittäytyminen teko-ohjelman vakioasetusten ja palettien varaan. Tällaiset "välit" ovat kevyitä ja viihtyisiä, usein avariakin, toisenlaiset tuskin havaittavan kapeita tai sitten ammottavia pakkosaumoja.

Eräs persoonaani laajempi "väli" on ehtinyt tätä syksyllä 2024 kirjoittaessa hiertää jo 1½ vuotta ja ansainnee nimen "poikkeustila". Toinen vielä kipeämpi kesti 1½ kuukautta ja hahmottui tavallaan jo "sotatilaksi". Molemmat saivat minut miltei inhoamaan välitilan käsitettä, ja vasta nyt jaksoin niistä kirjoittaa.

Vuoden 2023 alussa entiseen kotiimme kuulutettiin suur-remontti, joka katkaisi 64 vuokrasuhdetta ja ajoi pääosin iäkkäät asukkaat kuumeiseen uuden pesän etsintään. Jotkut ehtivät asua tuolla puoli vuosisataa, me vasta 8 vuotta. Osa löysi asunnon helposti, kaikki eivät. Meille syksy avasi mahdollisuuden ASO-rivitalon pätkään loppusijoitus-paikaksemme. Täpärältä piti, sillä kaikkien asuntojen täytyi olla tyhjät marraskuun loppuun mennessä. Asunnottomuus-ahdistus iskee Viipurin evakon lapseen "epigneettisesti" kuin kirves, ja mittavat muutot pitäisi kokonaan kieltää huonoselkäisiltä eläkeläisiltä. Ei näille voi laskea psyko-fysiologista hintaa. Pelkkä fyysinen rasitus akutisoi alaselän vaivani lääkäriputkeen, joka edelleen jatkuu. Marraskuussa kuitenkin muutettiin kuvetta syvältä kaivaen paikkaan, johon arvelimme asettuvamme loppuiäksemme.

Alkuvuodesta 2024 kuultiin, että tähän kuuden talon asuntoyhtiöön on tulossa laaja perusparannusremontti. Sitä oli suunniteltu vuosia, mutta unohdettu kertoa asumisoikeutta ostettaessa. Remontti alkoi huhtikuussa, kestää marraskuun alkuun ja käsittää asuntojen remonttien lisäksi kaikkien ulkoalueiden "parannuksen" maansiirtoineen ja asfaltointeineen. Omaa asuntoamme oli vasta remontoitu (lattiat, seinä- ja kattopinnat, sauna, keittiökoneet) - siksi ei tullut mieleenkään kysyä - , joten selvittiin osaremontilla. Seurasi kuitenkin käytännössä kuukauden evakkopakko, koska kaikki märkätilat ja lattioita vaihdettiin, melu oli korvia huumaava jo naapuriasuntoa ja vesikattoa uusittaessa (jopa 100 dB), eikä sähkö kulkenut sisäremontin alettua. Onneksi väistötila järjestyi vastikehyvityksen avulla suhteellisen läheltä naapurikunnasta. Siellä työpiste- ja nukkumisergonomian radikaali poikkeavuus alkoi kuitenkin pian kurittaa, eikä normaaliin arkeen päästy. Lisäksi huolimattomuus juuri oman talomme vesikattoremontissa poiki yllättäen kaksi viikkoa lisää "sotatilaan" kuuluvaa evakko-pakkoa, ja vanhensi koetusti yhtä monella vuodella. Yövyttiin siellä täällä, ja etupäässä vain odotettiin. Vasta kun lopulta päästiin omaan kotiin (toteamaan virheitä ja puutteita), saattoi alkaa tapailla tavallista elämää, vaikka remontin myllerrys yhä ulkopuolella jatkuikin.

Ohessa on kulkenut yliopistollisen keskussairaalan erikoislääkäreitä vuodesta 2017 häirinnyt ja 2018 alustavan leikkaussuunnitelman saanut selkävika (spondylolisteesi ja spinaalistenoosi), joka paheni merkittävästi syksyn rasituksissa. Vasta nyt, vuosi muutosta, se pääsee lukuisten Tk-omalääkäri-käyntien, kipulääke-kourallisten, tammikuisen fysiatrian professorin ja maaliskuisen ortopedin ignoroinnin (koetusti "heitteillejätön"), sekä kuukauden eläkkeeni syöneen yksityisen fysiatrin ja kompressio-MRI:n käsittäneen "sakkokierroksen" kautta kahden nikamavälin luudutukseen ja selkäydinkanavan dekompressioihin. Fysiologiseen normaalitilaan tuskin pääsen tämän vuoden 2024 puolella, vaikka leikkaus menisi mainiosti ja toipuminen sujuisi hyvin.

En tiedä, miten tällaisia poikkeus- ja sota- tyyppisiä välitiloja luokittelisi. Tummista pakkosaumoista on ilman muuta kyse, ja vasta koettuaan alkaa tajuta niiden peruuttamatonta runtelevuutta. Kuinka tällaisista voisi edes kuvitella löytävänsä viisauden siemeniä? Vainko niin, ettei enää eläessään erehdy vähättelemään evakkouden karmeutta tai edellyttämään sellaista vanhoilta ihmisiltä? Vai olisiko vaikkapa oman kodin monitahoinen affordanssi-luonne valottumassa hieman kirkkaammin? Koti pyrkii muodostumaan ihmiselle eräänlaiseksi ekolokeroksi, jossa asioilla on taipumus sujua vähin kitkoin ja jossa yleensä elpyy. Sellaisen puute tuppaa syömään elävältä, ja ikä ja krempat kaventavat ekolokeroa. Nuori ja terve vielä venyy ja sopeutuu. Itselleni työpiste kunnon tukituoleineen, tietokoneineen ja vähintään kaksine näyttöineen on nykyään jo ajattelun ehto (se muistivika), eikä huono selkä tunnu hyvilläkään vierailla patjoilla toipuvan päivän rasituksesta, jonka pelkkä oma niukka paino aiheuttaa, liikkumisista puhumattakaan. Pitkittynyt selkävaivahan oli jo nauranut yhden kotoisuuden ja identiteetin tukipilarin poikki aikanaan kamppailutreeneissä vilkkaasti liikkumaan tottuneelta. "Ikä tuo ja ikä vie", sanotaan, ja jopa että "identiteetti on vain mielikuvitusta", mutta eiväthän tuollaisia viljelevät keski-ikäiset elämänhallinnan konsulentit yleensäkään reaaliminästään puhu. Yhtä kaikki: 1½ kuukauden "sotatilan" aikana lähinnä vain elin ja odotin, en oikeastaan toiminut, ja 1½ vuoden "poikkeustila" kelvannee selitykseksi vaikkapa sille, että tänne sivuilleni ei kertynyt päivityksiä.

Pikapäivitys 29.11.2024:

4.11.2024 kello 7:ksi TYKS Ortoon. Selkäleikkaus kello 9-14, herääminen 15-16 maissa. 5.11. lähtien suolisto tukossa, 6.11. varjoaine-TT-kuvia, 7.11. paaritaksilla T-sairaalan gastro-enterologiaan, lisää kuvia, 9.11. mahan avaus (laparotomia). Viikko tietoisuuden reunalla kalmanhajuisessa "viemäriputkessa", joka vasta viikon 47 alussa aukeni elämän puolelle. Kotiutuminen 21.11. kattavasti runneltuna ja kivuista ähisten.

Ennen ensimmäistä leikkausta ja toisen jälkeen ymmärsin, että tuohon voi kuolla. Olin sinut ajatuksen kanssa. Tässä iässä kuuluu olla (vrt. asiaan?-sivun alkupuolella). Aika näyttää, "valittiinko" oikein.

19.2.2025 lisäys, että en vieläkään tiedä (valittiinko oikein). Laparotomia ilmeisesti siirsi ohutsuolta väärään paikkaan sillä seurauksella, että alavatsassani on nyt pinnan alla "puolikas käsipallo", johon ei mikään treeni tai terapia tepsi. Selkärankaan tehtiin onnistuneesti nikamien L3-L5 instrumentoitu fuusio ("ruuvaus") ja välien dekompressiot, mutta sen alapuolella takalantio vuorostaan säikkyy liikahduksia ja jokainen askeltärähdys yhä sattuu. Lisäksi liki kolmen viikon sairaala-kurimus normaalin muistilääkitykseni tauotuksineen ja niukasta elopainosta yli 15 % nielleine "viemäriputkineen" runteli ennestään vaurioitunutta kognitiotani niin, että arkinen elämä tiedollisine töineen odottaa edelleen käynnistymistään, ja mielialaani luonnehtii nyt lähinnä pelokas eksyneisyys. Tästäkin välitilasta on valitettavasti viisaus kaukana ainakin kokijan vinkkelistä. 🙁