liittyvää ja ei

Lupposofiassa voi olla yhtymäkohtia slowkraattiseen viisauteen, jos tuollaisesta dialogista ja muusta sivustolta löytyvästä voi jotain päätellä. Emme kuitenkaan allekirjoita toisiamme, eikä tarvitse. Molemmissa vaadittaneen negatiivista kykyä, ehkä juuri Bionin merkityksessä, miksei Ungerinkin. Bion painotti tietämättömyyden ja hämmennyksen sietoa, Unger väärien välttämättömyyksien karttamista myös sosiaalisesti. Kohtuullinen hajamielisyys, päiväunelmointi tai haaveilu lienee myös tarpeen molemmissa, eikä sitä ainakaan sovi demonisoida. Harmillisesti piirre korreloi positiivisesti työmuistin kaventumisen ja negatiivisesti onnellisuuden tunteen kanssa, paitsi toisten tutkimusten mukaan ei - merkki siitä, että jotain on taas operationalisoitu ja mitattu ennenaikaisesti, eli osuttu milloin minnekin? Mieli voi harhailla eri tavoin, eikä ilmiötä tarvitse "ymmärtää" (ümbärtta) sen paremmin haitaksi kuin tuotteistamisen saumaksikaan. Wikipediasta löytyy myös Slow Movement, ja muita kokeilemisen arvoisia käsitteitä voisivat olla positiivinen disintegraatio, absurdismi, tylsyys, vetkuttelu ja silkka laiskuuskin, sisäsiistillä suunnalla ehkä hetkittäin perspicacity tai Scharfsinn, jotka eivät hyvin suomennu. Saksaksi en ole vielä enemmin pohtinut. Englannin artikkeli luovuudesta on perusteellinen, mutta houkuttanee helposti lupposofian "pimeälle puolelle" (ks. perustamis-asiakirjasta), varsinkin joka paikkaan nykyään tunkevan innovaatio- ja hyöty-kytkennän kautta. Mahtaako tilanne mieli- ja muun kuvittelun suhteen olla hieman samaan tapaan ambivalentti? Hallinnan illuusiota saattaa hillitä myös vaikkapa tietämättömyyden tutkimus (siitä vähän eri vinkkelistä).

Kontrasteja hahmottuu maistelemalla lupposofisuuden luonnehdintoja edeltä. Kiire, kilpailu, umpimielisyys, informaatioähky ja pikaviestintä varmimmin estävät viisauden etsinnän välitiloista, jos muutenkin. Tätä tekstiä voi lukea ohimennen älypuhelimella, mutta se on vähän kuin siirtelisi lapselleen lihapullia lautasella ladatun revolverinsa piipulla (tabletilla ehkä lataamattomalla tai leikki-sellaisella). Maailmassa on monia arvokkaita asioita, mutta osa riitelee keskenään, eikä kaikkia voi tavoitella. Väline on edelleenkin viesti McLuhanilaisittain, ja yhä huvitamme tai informoimme itseämme (filosofisesti) hengiltä Postmanilaisittain. Sitä vain ei saisi sanoa. Ajan tajuaan voi halutessaan koettaa kalibroida vaikkapa tutustumalla Pikitippakokeeseen tai laittamalla viestimet syrjään. Jos syrjään laitto ei vielä onnistu, niin sisällön valinnallakin voi tehdä paljon. Esimerkiksi maapallon pyörimisen aistiminen Ursan tähtikarttaa katsomalla saattaa korjata harmillista mittakaavaerhettä hetkessä - tietysti edellyttäen, että ei samaan aikaan tee tai kuuntele jotain muuta.

Kriittistä, tieteellistä ja argumentoivaa ajattelua tuli tutkittua ja opetettua niin pitkään ja antaumuksella, että olen jäävi sellaiseen hyvin suhteuttamaan. Ei liene pahasti poikittain ylipäänsä ajattelun, saati lupposofisen tai välikautisen kanssa, vaikka eroja toki on ja eriäviä näkemyksiä yhteensopivuudesta. Design-ajattelun ja ongelmanratkaisun kanssa hiertää jo selvemmin, mutta riippuu tapauksesta. Esimerkiksi juurisyy-analyysi voi joskus heittäytyä käytännössä vähintään "filosofiseksi". Ratkaisukeskeisyyden, konvergenssin ja insinöörimäisyyden korostuessa laatikko supistuu ja lujittuu - se laatikko, jonka ulkopuolelle kuviteltiin päästävän. Lateraalinen ajattelu kuulostaa lupaavan divergentiltä ja on usein paikallaan, mutta lieneekö tuotteistus jo turhan pitkällä? Konsulttikieli ylipäänsä viihtynee paremmin rahan kuin viisauden käytävillä, kuten puhe 'johtajuudesta', kun taas ajattelu sinänsä on liian laaja ja kirjava teema tässä ajateltavaksi tai ymmärtämisellä sitoen ympäröitäväksi. Sama pätenee intuitioon, joskin tuo Pustin SEP-artikkeli siitä on erinomainen. Positiivinen ajattelu, meditaatio tai muoti-ilmiö mielitäytisyys [oma käännös] asettunee pikemmin manipulaation ja mielenhallinnan kuin ajattelun tekniikaksi, ja itsepetos on aina kiehtova teema. Joku voi pitää sitä yksityisasiana vaikkapa jonkin "turvallisen tilan" tai mielenrauhan säilyttämiseksi. On kuitenkin syytä epäillä, että itsepetos johtaa episteemiseen vastuuttomuuteen ja sitä kautta syyllistää moraalisestikin, vaikka itseään pettävä olisi omassa asiassaan tai tontillaan kuinka oikeassa.

Entisenä teosofina ja joogina minulta ei heru sympatiaa "salaista viisautta" tai esoteriaa kohtaan; arvelen sen olevan salaista, ettei heikko laatu paljastuisi järjissään oleville, mutta voi kai olla muitakin ei-kehämäisiä selityksiä. Sama pätee "korkeampaan" viisauteen (erotuksena oikeasti vaikeista asioista). Jos jokin viesti selittyy parhaiten sen esittäjän (ryhmän) positiivisen erityisaseman korostamisesta, siihen ei yleensä kannata suhtautua vakavasti. Rehellisissä paitsi jäämisen tunnustuksissa taas on usein viisauden siemeniä.

Joissakin idän uskonnoissa kuuluu olevan käsite, joka englanniksi kuuluisi 'thatness'. Aloin huvikseni miettiä, entäs 'thisness'? Suomeksi ilmeisesti semuus ja tämyys (ellei sitten näin)? Lupposofian syntyyn on historiallisesti vaikuttanut jonkinlainen tässäytyminen, suostuminen nykyhetkeen ilman muuta, mutta (2007 keksimäni) käsitteen konvergentti konnotaatio ja sekoittumismahdollisuus tietoisen läsnäolon oppeihin tuntuu estäneen sen nivomisen (liki olemattomaan) teoriarakennelmaan. Tolan löytyminen on samaan tapaan lupposofisesti ambivalentti tapahtuma; joskus vain se auttaa olemaan sopivasti tässä, toisinaan houkuttaa liiaksi etenemään. Pois tolaltaan joutumista ei tarvitse pelätä, mutta vanha ura on perinteen kaltainen peittyneenäkin, ja Lapissa sen arvon ymmärtää välittömästi lipsahdettuaan umpihankeen. Itseen kaivautuminen on yleensä dysfunktionaalista viisauden etsinnälle välitiloista, ja helpommin säröjä huomannee unohtaessaan pohtijan tykkänään. On kauhea taakka tehdä itsestään "yritys" tai elämän päämäärä.

Entäs asiantuntijuus? Hyvä kun tuli mieleen. Uutisia joskus ajattelutauoilla vilkaistessa silmissä vilisee asiantuntijoihin vetoamista argumentteja, perusteita ja sidoksia tutkimatta, eli toimittajat rutiininomaisesti ulkoistanevat ajattelun. Kirjoitan nykyään poleemisen dissidentisti '(a)siantuntija'. Aiheellinen kunnia kärsineille akanvirran älyköille ja Pink Floydin versiolle Orwellin Eläinten vallankumouksesta, mutta lähellä olevia iholle tulevia asioita sopii ajatella ja tuntea ihan itse. Vanha Maailmantalous-netin huomio asiantuntijavallasta ja demokratiasta osui hyvin, mutta näkyy lakanneen löytymästä netistä. Ehkä Teppo Eskelisen artikkeli Politiikasta-lehdessä ja Timo Harjuniemen kirjoitus Etiikka-fi blogissa valottavat jotain, ja tutkimustiedon vaikutuksen mekaniikasta suunnittelussa ja päätöksenteossa löytyy sekä syvällisiä esimerkkianalyyseja että filosofisesti problematisoivia tarkasteluja [linkki ollut välillä rikki 🧷, ei auennut #:n takia tietokoneen selaimessa uuteen välilehteen kuten pitäisi, jolloin sulkemisen sijaan kannatti peruuttaa takaisin tänne]. Gabriele Contessan Synthese-artikkeli ekspertti-shoppailusta makrotaloustieteessä on herättävää luettavaa ylipäänsä asiantuntijuus-diskursseissa, ja etenkin avustettua ES:a uhkaa propagandaksi lipsuminen.

Päättelyvirheiden ja kognitiivisten vinoumien analyysi kuuluu kriittisen ajattelun, argumentaatioteorian ja informaalisen logiikan piiriin, mutta lupposofinen relevanssi hyppää toisinaan silmille, ja esimerkkejä löytynee helposti sosiaalisesta ja muusta mediasta. Konkreettisesti välien tai halkeamien havaitsemista estää liian yleistämisen ohella esimerkiksi väärä dilemma tai valikoiva havainnointi (lisää voi etsiä tuolta), mutta ehkä enemmän yksinkertaisesti se, ettei pysähdy ja tule ajatelleeksi.

Entä lupposofisuus ja alitajuinen prosessointi? Houkutteleva ajatus, ja erilaisille ymmärtämisen oikoteille ja gut-feelingeille tuntuu olevan jatkuvasti kysyntää kiireisessä maailmassa, mutta UTT:n alkuperäistekstejä perkasin aikanaan jo tuoreeltaan, eikä silloinkaan sytyttänyt. Totta ihmeessä kognitiossa on paljon tiedostamatonta, samoin tietysti emootiota, mutta kaikki käsitteet ovat sen verran "joustavia", että yleistykset hajoavat, eikä spesifeihin kytkentöihin tunnu nyt aihetta, vai oliko se halua. Tuomas Leistin väitöskirjasta tosin saattaa vielä siitä jotain. Uudehkoista tuulista embodied cognition on mielenfilosofisena ideana kiintoisampi ja tutkimusohjelmana selvästi hedelmällinen. Mitään ilmeistä kytkentää lupposofiaan en siitäkään keksi, ainakaan ilman outoja spekulaatioita. Toki tässäytymisessä on oma keho läsnä.

Siinä, siis tässäytymisessä, on olennaista tajuta, että juuri tämä hetki on ontologisesti ja eksistentiaalisesti arvokkain. Esimerkkki: Syön perheeni kanssa poronkäristystä Kaunispään huipulla 22.7. 2020 Pikku-Tankavaaran Kuukkelilenkin patikan jälkeen. Siellä kohtasin erikoisen syvää hiljaisuutta ja rauhaa, miltei pyhyyttä. Olen aivan hilkulla alkaa muistella jotakin aikaisempaa vastaavaa ruokailukokemusta, kunnes tajuan, että niin tehdessäni tulisin oikeastaan pilkanneeksi nykyhetkeä, riippumatta siitä, oliko käristys joskus toiste kenties parempaa tai huonompaa. Kaikenlainen "kontekstointi" ja vertaaminen on tavallista ja liki automaattista, mutta sellainen lähes aina häiritsee olemista läsnä tässä ja nyt ja estää tässäytymisen. Hyvin ehtii myöhemmin. Elämässä ei tarvitse keräillä ja esitellä kokemuksia samalla tavoin kuin postimerkkejä tai mitaleita, eikä hyviin pöytätapoihin varmaankaan kuulu omien muistojen syöttäminen toisille.

Edellä vilahti viittaus musiikkiin taukojen merkityksen oppimisessa. Yhtymäkohtia ja kontrasteja ajatteluun siltä väliltä voisi hyvinkin löytyä estetiikan alueelta, jos osaisi etsiä. Yksi päähän pälkähdellyt erityinen suuntaus on arjen estetiikka, johon törmäsin japanilaisen estetiikan kautta. Erityisen havaitseminen tavallisessa ja/tai tavallisen rehabilitaatio kuulostaa jotenkin tutulta, mutta muuten lyö nyt enimmäkseen tyhjää, eikä AE:n kierrättäminen Heideggerin kautta vaikuta tarpomisen väärtiltä suolta. Voin kuvitella dialogeja eri alojen taiteilijoiden tai tutkijoiden kanssa, joissa merkitseviä "välejä" alkaisi helposti hahmottua, mutta oma F2F-kykyni ei enää niihin yllä. Korskeus, mahtavuus ja loisto eivät tietenkään sovi viisauden etsintään välitiloista, mutta niitähän eivät taitavat ammattilaiset tavoittele, ainakaan omasta syystään.

Löyhän japanilais- ja Heidegger-assosiaation kautta päädyin SEP:n uusitun Nothingness-artikkelin kautta maistelemaan Kioton Koulua, jossa "absoluuttinen ei-mikyys" oli alusta lähtien keskeisenä käsitteenä ja teemana, ja yksi perustajista, Nishitani, Heideggerin oppilas ja Zen-neuvoja. Kuulostelin tietysti lupposofista potentiaalia, kuten aina. Opin ei mitään, suomeksi kai en oppinut mitään, mutta edellisestä artikkelista tarttui mukaan ajatus, että ehkä Heideggerin kirjoituksia voi ymmärtää (vain) monimerkityksisten arvoitusten tavoin. Esimerkkinä oli seuraava: "What does a man love more than life? Hate more than death or mortal strife? That which contented men desire, The poor have, the rich require, The miser spends, the spendthrift saves, And all men carry to their graves? (Leeming, 1953, 201)". Ja hiljainen vastaus tietysti, Nothing.  Ei-mikyyteen voinee sisältyä mukavasti hetkauttavaa välin- tai sellaiseen putoamisen tuntua, kuten tyhjyyteenkin, mutta ehkä siitä ei pitäisi ainakaan oikopäätä koettaa tehdä substantiaalista projektia? Tosin Suki Finn laati äskettäin kelpo IEP-entryn Nothingin metafysiikasta kiintoisine kytkentöineen mm. dialetismiin.

Huumorista ja kekseliäisyydestä on usein apua ajattelun luutumien irroittelussa, ja voinee sanoa hienoisen leikillisyyden vireen jopa kuuluvan lupposofian olemukseen.  Ylen Radiodraaman arkistossa Jukka Parkkisen Karhukirjeet Karvoselle ovat eräs mainio herättelijä, ja Juho Milonoffin luenta säästää väsyneitä silmiä.